Pienen rantakaupungin kirkkoa vastaan sijaitsi kaupungin rauhaisin ja kaunein tontti. Hiljaista, ruohon peittämää sivukatua päin oli rakennettu talo, joka sisälsi viisi huonetta, suuren, läpi rakennuksen ulottuvan kyökin vanhanaikuisine leivinuuneineen ja muuripatoineen. Päässä oli kaksi kamaria. Porstuata vastaan, kyökin toisella syrjällä, oli kamari ja rakennuksen perällä oli suuri sali kolmine ikkunoineen.

Tässä talossa asui Elma isoäitinsä hoitamana.

Suku oli vanhaa talonpoikaisjuurta, jonka eräs jäsen, Elman isoäidin isä oli saanut Talousseuran palkinnon suoviljelyksestään. Tämä isoäidin isä oli ollut tarmokas mies, suuren talonsa hän oli pannut ensi luokan kuntoon, rahaa hän oli koonnut sekä avioliitollaan että maanviljelyksellään. Lapsilleen hän oli jättänyt melkoisen perinnön.

Isoäidin vanhin veli oli ollut laivanvarustaja, tarmokas ja hommaava mies. Hän oli omistanut yli miljoonan. Mutta sitte tulivat huonot raha-ajat. Höyrylaivat rupesivat syrjäyttämään purjelaivat ja niin hupeni rantakaupunkien vanhanaikuisten purjelaivojen omistajien rahavarat vähiin.

Isoäidin toinen veli oli ruvennut uudenaikaiseksi pankkimieheksi. Hän osasi kapitalistisella tavalla välittää muitten rahoja ja huolimatta feodaalisen tuotantomuodon häviämisestä, hän, purjehtien suurkapitalismin vanavedessä, pysyi äveriäänä miehenä.

Elman isoäiti ei sopinut tuon uuden kapitalistisen ryöstösuunnan edustajan kanssa. Nuorimman veljensä perhettä hän piti joukkona, joka hyötyi pikkueläjien nylkemisellä. Se sukuhaara jäi siksi Elmalle ihan vieraaksi.

Vanhimman veljensä perheen kanssa isoäiti sopi varsin hyvin.

Hänen vanhin veljenpoikansa oli taiteilijaluonne, hienosteleva ja herkkä olemukseltaan. Eläen aivan ihanteita vailla olevan poroporvarillisen maailman keskuudessa, tuo Kyösti-eno oli tehnyt henkisen ja yhteiskunnallisen haaksirikon.

Elma muisti hyvin tuon enon.

Hänellä oli kaunis, tumma, tuuhea ja kihara tukka, joka vanhempana oli harmaanläiskeinen. Lisäksi Elma muisti, että Kyösti-enolla olivat omituiset tummat silmät, joiden katse oli pelottavan läpitunkeva, silloin kuin Kyösti-eno puhui jotain syvää. Mutta enimmäkseen Kyösti-eno singahutti pistosanoja ja pilkkapuheita kaupungin säädyllisistä ylhäisistä porvareista. Hän nauroi pormestarille ja raatimiehelle ja pankinjohtajaenolle ja hänen perheelleen. Kyösti-eno nauraa virnui Roobert-enon, pankinjohtajan, kauniille rouvalle ja hänen tanssiville koreille tyttärilleen ja silloin isoäitikin nauroi. Elma käsitti puheesta, että pankinjohtajan rouva oli ollut hyvin kevytmielinen, jopa tehnyt yhtä ja toista - rahasta. Pormestarin Kyösti-eno sanoi tyhmän juopoksi ja raatimiehen viekkaaksi ja konsulienon roistoksi.

Takaapäin kuuli Elma sanottavan, että Kyösti-eno oli hassu. Se oli muka johtunut Kyösti-enon huonosta elämästä.

Kyösti-eno oli käynyt paljon koulua ja seurustellut aatelisissa piireissä koulussa ollessaan. Sitten Kyösti-eno oli lähetetty Tukholmaan kehittymään liikemieheksi. Mutta Kyösti-eno oli tuhlannut isänsä rahoja teattereihin ja konsertteihin ja halunnut ruveta taiteilijaksi. Siihen ei isä antanut varoja. Kyösti-eno kutsuttiin Suomeen - ja rupesi juomaan. - Sanottiin, että teatteri oli tehnyt tuosta nerokkaasta Kyösti-enosta rentun.

Kyösti-eno ei ollut eläissään työpäivää tehnyt. Hän tapasi aina sanoa, että rikas suku elättäköön häntä, koska se ei antanut hänen kunnostautua taiteilijana. Ja silloin Elma näki, miten Kyösti-enon suupielet vihasta värisivät.

Mistä suku siis syytti Kyösti-enoa? Hän oli muka juonut. Mutta suvun muut jäsenet joivat tuhat hullummin. Hän muka rakasteli liikaa, mutta itse asiassa Kyösti-eno oli rakastunut vain yhteen kunnon työläistyttöön. Sekö oli se Kyösti-enon "hulluus"?!

Ja kaikkein suurin "hulluus" oli se, että Kyösti-eno ei tahtonut liikekeinottelulla rikastua, vaan ennemmin verotti sukua, joka kyllä oli rikas, mutta jota harmitti tämän laiskurin verotus.

Elma antoi laiskuuden anteeksi. Kun Elma ajatteli muita sukulaisiaan, esimerkiksi konsulienoa, niin Elma kauhistui. Konsulienosta kertoi isoäiti, että hän osti halvalla vanhoja laivoja ja lahjomalla asiamiehet sai ne merivakuutetuksi korkeaan hintaan. Sitten ne lähetettiin merille, joilla ne hukkuivat myrskyssä, usein koko miehistöineen. Hukkuneitten palkan konsulieno pidätti leskiltä ja orpolapsilta, itse jatkaen vakuutusyhtiöiltä nostamilla rahoilla "loistavaa" suurta laivanvarustajaliikettään. Leskien ja orpojen nimessä isoäiti kirosi konsulienoa ja Kyösti-eno singahutteli purevia ivasanoja.

Toinen setä leivotutti laivaväelle leipää pilaantuneista jauhoista, joissa oli toukkia. Sitä pilkkasi Kyösti-eno ja sanoi, että kun toukkia on leivässä, ei tarvita sianlihaa. Ja loppumattomiin riitti isoäidille ja Kyösti-enolle puheenainetta kaupungin porvariston konnamaisuuksista.

Ja Elma ihaili molempia. Naurettiinhan koulussa, että Elmasta tulee kuin Kyösti-eno ja että hän on tärkeän näköinen kuin isoäiti.

Kukaan muu ei suosinut Kyösti-enoa kuin Elman isoäiti. Kellekään muulle ei Kyösti-eno puhunut kauniisti, tyynesti ja lämpimästi kuin isoäidille. Jos joku vieras tuli huoneeseen, heti Kyösti-eno tuli levottomaksi ja pisteliääksi. Sanottiin sen johtuvan Kyösti-enon pilaantuneista hermoista.

Elma kunnioitti kovin Kyösti-enoa ja ahmi joka sanan, joka sirona tulvi hänen huuliltaan. Sanottiin, että Kyösti-eno oli puhehullu, Kyösti-eno kuvasi, miten hän oli ollut Tukholmassa illallisella Suomen silloisen nuoren kuuluisan laulajattaren Ida Basiliern kanssa, kuinka Ruotsin hienostunut kuningas Oskar toinen puhui kauniisti Suomen sivistystehtävästä. Miten Elma rakasti Kyösti-enoa! Miten hän ihaili Kyösti-enon tummaa, kiharaa tukkaa, hänen hehkuvia tummia silmiään ja noita herkkiä väräjöiviä huulia tummien viiksien alta. Kyösti-eno puhui niin muotosointuisaa kieltä, hän loihti niin kirjavia mielikuvia silmien eteen, hänen sanansa olivat niin leiskuvan purevia noista muista typeristä sukulaisista! Elman mielestä Kyösti-eno oli nero, särkynyt suuruus. Sanottiinhan aina, että jos Kyösti olisi elänyt ihmisiksi, olisi hänestä tullut Suomen ylpeys ja ilo, - nyt hän oli Suomen ikisuru.

Tämä yhä lisäsi Elman kiintymistä Kyösti-enoon ja isoäitiin. Ne olivat Elman mielestä periaatteen ihmisiä, muut olivat ahdasmielisiä poroporvareita.

Elma kuuli myös Kyösti-enon kaikki rakkauden surut. Kyösti-eno saattoi vilustua odotellessaan tuntimäärin sen talon edustalla, mihin hänen ihanteensa oli mennyt vieraisiin voidakseen tarjota hänelle viimeisillä penneillään ostamansa ruusukimpun keskellä talvea. Tämä ihailtu neitonen oli sitten pilkannut Kyösti-enoa ja se särki Kyösti-enon mieltä. Surunsa eno sitten purki isoäidille, joka kärsivällisenä kuunteli.

Tuo oli Elmasta suuremmoista. Se oli kuin romaania. Uhrata viimeisensä voittaakseen lemmittynsä ja vaikka kuolla pakkaseen häntä odotellessa! - Mutta järkevät ihmiset nauroivat Kyösti-enon ritarillisuudelle, he pitivät häntä hulluna, vaikka kaikki myönsivät, ettei kukaan osannut niin ylevästi käyttäytyä kuin Kyösti-eno.

Kyösti-enolla oli kolme veljeä, kaikki isoäidille mieluisia tavallaan. Anton-eno oli tullut ulkomailla eteväksi insinööriksi ja muutti Amerikkaan. Toinen oli varatuomari, hiljainen ja siisti mies. Se oli Henrik-eno. Kolmas oli hyvä maanviljelijä, Oskar-eno, humoristinen, hauska vanhapoika.

Isoäiti vetosi aina tähän sukuhaaraan. Muiden sukulaisten kanssa hän ei sopinut.

Toiset sukulaiset rikastuivat keinottelemalla, mikä leipomisella, mikä hattuompeluliikkeellä, mikä milläkin. Ne olivat kylmäsydämisiä, sivistymättömiä ihmisiä, jotka kesteissä söivät, joivat ja panettelivat toinen toisiaan. Isoäiti oli kuuluisa siitä, että hän aina pilkkasi heidän lörpötyksiään.

Kyösti-enon kera oli isoäiti Elman ihanne. Ja isoäidiltä lie Elma perinyt suuren osan luonnettaan ja oppinut elämänviisautta.

Isoäiti oli tasavaltalainen sanan täydessä merkityksessä. Eno, tehtaanomistaja, isoäiti, tädit ja Elma söivät aina samassa pöydässä työväen kanssa. Isoäiti käytti kirkossakin vielä silkkiä, vaikka kaikki muut rouvat käyttivät hattua. Eikä isoäiti kärsinyt mitään säätyeroa eikä arvonimityksiä.

Jos joku nousukkaana yritti näytellä ylevää osaa, niin ei kukaan osannut häntä paremmin pilkata kuin isoäiti.

Isoäiti olikin kaupungin pelon aihe moitteittensa ja suoruutensa vuoksi. Kälyjään hän julkisesti pilkkasi niitten väärennyksien ja liikepetosten vuoksi. Erään kälyn alhaista karuutta hän nauroi ihan ollessaan vieraana kälyn luona. Mutta kukaan ei uskaltanut hyökätä isoäidin kimppuun, sillä oikeudenmukaisuutensa perusteella koko kansa häntä kunnioitti ja rakasti. Tuota Elma ihaili ja päätti tulla sellaiseksi, että kansa häntä samalla tavalla rakastaisi ja kunnioittaisi.