Kirjoitusasetuksia ei voitu päivittää. Lataa sivu uudelleen ja yritä uudestaan.
Kirjoitusharjoitus: "Lohilastuja ja kalakaskuja" Juhani Aho
Tarkkuuden laskentasäännöt ovat muuttuneet. Tämä harjoitus alkaa uudelleen alusta.
Valmiin harjoituskerran tallennusta ei voitu vahvistaa. Yritä tallentaa uudelleen kirjoittamatta tekstiä uudestaan.
Kirjoitusharjoitus: "Lohilastuja ja kalakaskuja" Juhani Aho
Tämänhän pitäisi olla mitä ihanteellisinta kuivaperhovettä, ja minä näenkin, että englantilaisen silmässä välähtää ja poski hiukan punehtuu, ja minä olen varma siitä, että hänen sisässään myöskin värähtää, vaikka hän kuinka hyvin osanneekin liikutuksensa kätkeä. Ne odottavat siinä häntä, satain penikulmain päästä tullutta, laivoissa keinunutta, rautateiden retuuttamaa, autolla läpi Suomen yötä päivää tänne ajanutta ainoastaan tätä tilaisuutta varten, saadakseen vihdoinkin kokea sen sensation, kun mullonen iskee ja alkaa päristellä vapaa - minkä veroista elämystä intohimonsa armoittamalla kalamiehellä ei ole toista.
Mutta hän ei pidä kiirettä, ei touhua ennen aikojaan niinkuin ensikertalainen, saalis on siinä, mutta ei riitä, että se otetaan, miten tahansa, se on otettava taidollisesti, kaikkien taiteen sääntöjen mukaan oikein, elegantisti. Saisihan sen siitä "märästikin", mutta hänen ohjelmaansa kuuluu, että se on otettava "kuivasti".
Hän tekee viimeiset valmistelunsa. Hän kiertää vapansa tyvestä esiin sen onteloon kätketyn keihään kärjen muotoisen piikin, jonka avulla vapa voidaan pistää maahan pystyyn, tarvitsematta laskea sitä minkään varaan. Kun hänellä näin on molemmat kädet vapaina, ottaa hän pyöreästä aluminiumrasiasta siinä kostean huoparievun alla lionneen heittosiiman, joka on kaikkein hienointa x-gutia ja johon hän solmiaa yhden hihassaan olleista perhoista. Sitten hän rinnassa riippuvasta lasipullosesta sivelee perhon siipiin hiukan öljyä, jotta se pysyisi paremmin pinnalla, ja on vihdoinkin valmis tekemään heittonsa.
Olemme pysähtyneet jonkin matkaa rannasta. Vaikka tiedänkin, että se onkiessa yleensä on välttämätöntä, minä harvoin tulen noudattaneeksi tätä varovaisuussääntöä, osaksi huolimattomuudesta, osaksi siitäkin syystä, että on hankalanlaista saada kahdenkäden vavasta siima ulos päästämättä sitä ensin jonkin verran veteen. Yhdenkäden vavalla se, niinkuin heti huomaan, tapahtuu ilmassa. Pitäen oikealla kädellä vapaa hän vasemmalla pitää perhoa hyppystensä välissä, päästää sitten perhon irti ja alkaa hiljalleen huojutella vapaa. Samalla kun oikea käsi näin käyttää vapaa, vetäisee vasen siimaa rullalta. Joka heitolla ilmassa oleva siima pitenee, ja kun sitä on niin paljon, että sen päässä oleva perho alkaa ulottua rantaan ja siitä hiukan ulomma, tekee hän lopullisen heiton. Se on tehtävä niin, että perho putoo noin kyynärän verran kalan eteen siinä, missä se seisoo pohjassa ruokaansa pinnalta vaanien. Vavan huojuessa ja siiman liikkuessa edestakaisin ilmassa on hän huomannut jonkin matkaa rannasta hiukan ylöspäin kalan taas pistävän. Hän tietää nyt tarkalleen, missä kala on, tähtää siihen, tekee muutamia ilmaheittoja, kunnes saa siiman suoristumaan ylävirran suuntaan. Perhon on pudottava veteen ennen kuin siiman. Sitä varten hän oikaisee siiman mutkaa nostamalla hiukan vavan kärkeä ja niin hän todellakin elegantilla pyyhkäisyllä on saanut perhon putoamaan veteen, jossa se siivet hajallaan alkaa liukua alaspäin niin pettävästi luonnollisen näköisenä, että ainakin minä kalan sijassa en hetkeäkään epäilisi tunnustamasta sitä oikeaksi ja käymästä siihen kiinni.
Ollaan ongintanäytelmän kaikkein jännittävimmässä kohtauksessa, siinä, mihin on valmistuttu, jota varten on lähdetty liikkeelle, uhrattu rahaa ja aikaa, joka sekin on englantilaiselle rahaa, ratkaiseva hetki on tullut, perho liukuu liukumistaan alas, on pian kalan näköpiirissä, sen suippilon sisässä, jota ulomma kalansilmä ei kuonnu näkemään, mutta jonka sisässä se näkee tarkasti kuin suurennuslasilla. Hyväksyykö kala sen, ottaako se sen vai hylkääkö ja antaa mennä ylitsensä ja ohitsensa?
Hei, se otti, niitä karkaa sitä kohti kaksikin, meidän mulloset eivät ole tottuneet pelkäämään näin viekottelevia herkkuja, vesi pärskähtää, pyrstöt lätkähtää ja kala on kiinni, toisen jäädessä odottamaan vuoroaan. Taitava onkija on pitänyt varansa, että se ei ainoastaan ottaisi, vaan myöskin pysyisi, jottei siima virran alkaessa sitä kuljettaa höllenisi, hän nostaa vapaa sitä mukaa, ja kun kala avaa suunsa nielläksensä perhon, hän tekee ranteellaan nopean nykäyksen ja tartuttaa koukun. Jollei hän sitä tekisi eikä tekisi sitä oikealla hetkellä, sylkisi kala suustaan jo ottamansa perhon, heittäisi kuperkeikan ja vilauttaisi hyvästiksi ylenkatseellista häntää.
Kala on pieni, mutta sisukas. Sen tempoessa hento vapa taipuu luokille aivan yhtä paljon kuin lohivapani ison kanssa. Muutenkin sillä on samat temput kuin suurella, se ammahtaa ilmaan, ajaa suvannon ristiin rastiin, hakee sopivan lepohaudan, jyrää siinä; alkaa uupua, tekee kierroksensa yhä lyhyemmin, kunnes englantilainen, joka on irroittanut ja avannut haavinsa, on taitavasti uittanut siihen saaliinsa.
Mullonen täyttää parahiksi laillisen mitan, kaksikymmentä viisi senttiä, mutta englantilainen on kalastanut kotimaansa vesissä, joissa se tavallisesti ei kasva paljoakaan suuremmaksi. Kaikkihan on verrannollista, ja varmaa on, että tuollaisella vavalla ja noilla vehkeillä ja noilla heitoilla ja noin hienosti ja elegantisti otettu kaksisatagrammainen kala on urheilukannalta katsoen yhtä arvokas kuin kymmenkertaisesti niin paljon painava suuri.
Hän tarjoo minulle vapansa. Ei suinkaan, jatkakoon hän vain ... ainahan minä ... nyt ovat koski ja sen kalat hänen.
- Jollen saisikaan muuta kuin tämän, olisin tyytyväinen.
- Ettekö olisi vielä tyytyväisempi, jos saisitte toisen, kolmannen, kymmenen...?
- Kymmenen, liika paljon.
- Tahdoin vain sanoa, että otatte niin paljon kuin itse haluatte.
- Kiitos, otamme siis ainakin vielä sen, joka olisi ottanut, vaan ei ehtinyt.
Hän ottaa sen samasta paikasta kuin äsken, ottaa vielä muitakin. On yhä enemmän ilo nähdä, kuinka taitavasti hän heittää, kuinka vaivattomasti ja tarkasti hän käsittelee asettaan, kuinka herkullisesti perho kelluu sileästi vilisevässä virrassa, kuinka täsmällisesti hän vastaa nykäisyyn. Hän yhä pidentää heittojaan, saa siimansa menemään toiselle rannalle, tekee kerran oikein mestariheiton vapa vedenpintaa pitkin, niin että perho ei ylhäältä, vaan sivulta putoo rannasta ulos pistävän pajupensaan alle. Jokainen heitto ei tietystikään tavoita kalaa. Joko se ei ota ollenkaan tai ottaa ja ei tartu tai tarttuu ja pääsee. Silloin perho kastuu ja painuu, jonka jälkeen hän ei heti uudista heittoaan, vaan kuivaa siitä veden häilyttämällä sitä ilmassa. Suurin, minkä hän saa, on kilon painoinen. Hento vapa ei voi sitä pidättää, se menee alas toiseen putoukseen ja sen alle ja on uuvutettava niinkuin konsanaan suuri Välisuvannon lohi. Hentoudestaan huolimatta pitää vapa ihmeellisesti puolensa ja vie lopulta voiton.
Englantilainen kalastaa koko Saarensalmen, askel askeleelta ylöspäin nousten. Kuivaperholla kalastamisella on märkäperhoon nähden sekin etu, että kalaa otettaessa ei peloteta toisia, koska se tapahtuu jo kalastetussa vedessä. Sen monista viehätyksistä on ehkä suurin se, että kalan aina näkee ottavan. Toistelen toistelemistani itsekseni, että minun täytyy, maksoi mitä maksoi, saada samanlainen vapa ja samanlaiset muutkin vehkeet, josta minulle on alkava uusi onkijakausi uusine iloineen. Sillä on paljon edellytyksiä tässäkin koskessa, kaikissa sen puroissa ja pienissä väylissä, kaikkialla muualla paitsi suuressa koskessa. Mutta onhan minulla sen jättiläisiä varten kahdenkäden lohivapani ja siihen kuuluvat muut vehkeet.