Kirjoitusasetuksia ei voitu päivittää. Lataa sivu uudelleen ja yritä uudestaan.
Kirjoitusharjoitus: "Kiljusen herrasväen uudet seikkailut" Jalmari Finne
Tarkkuuden laskentasäännöt ovat muuttuneet. Tämä harjoitus alkaa uudelleen alusta.
Valmiin harjoituskerran tallennusta ei voitu vahvistaa. Yritä tallentaa uudelleen kirjoittamatta tekstiä uudestaan.
Kirjoitusharjoitus: "Kiljusen herrasväen uudet seikkailut" Jalmari Finne
Isä Kiljunen oli saanut kuulla, että järvessä, jonka lähellä he asuivat, oli rapuja. Kyllähän Kiljuset rapuja olivat syöneet, vaikka eivät koskaan olleet niitä itse pyytäneet.
- Mitä me niistä suotta maksamme toisille, sanoi isä Kiljunen, - kun voimme niitä hankkia aivan ilmaiseksi pyydystämällä itse.
Ja hän otti selkoa siitä, miten niitä pyydystetään.
Hän sai kuulla, että parasta oli mennä yön aikaan ja sitten panna syötit rannalle ja käydä syöttejä kokemassa palava kekäle kädessä.
- Mistä syystä siinä pitää olla kekäle? kysyi isä Kiljunen. - Tarttuvatko ne siihen kiinni?
- Eivät ravut kekäleeseen tartu, mutta ne tulevat tulta kohden.
- Ahaa, minä ymmärrän, lausui isä Kiljunen. - Niilläkin voi olla vilu vedessä, ja ne tuppaavat lämmittelemään.
- Ei, ei, eivät ne lämmittelemistä kaipaa, vaan ne tulevat sitä kohden, joka loistaa.
Juuri tämä totuus, että ravut tulevat sitä kohden mikä loistaa, herätti isä Kiljusessa tuuman, joka erikoisuudellaan oli aivan ihmeteltävä.
Miksi suotta menisi yöllä. Voisihan päivälläkin hankkia jotain sellaista, joka kiiltää ja jota kohden siis ravut tulevat. Ja olihan hän siinä aivan oikeassa.
Hän ilmaisi ajatuksensa äiti Kiljuselle, ja pian olivat valmistukset suoritetut. Saadakseen olla oikein rauhassa omissa hommissaan he päättivät salata toisilta suurenmoisen keksintönsä. Ja kyllä se olikin sellainen keksintö, että vain Kiljusten päässä sellainen voi syntyä.
Koko kylä oli katsomassa herrasväen lähtöä. Veneeseen tuotiin kaikenlaisia tavaroita talosta aivan hirveän paljon. Kaikki ne olivat peitetyt vaatteilla, jotta kukaan ei näkisi, mistä oli kysymys. Kun kyläläiset kyselivät, mitä vaatteisiin oli käärittynä, niin vastasi isä Kiljunen ylpeästi:
- Siinä on minun suuri keksintöni. Ja se onkin sellainen, että jokainen rapu järvessä tulee meille. Niitä tulee niin paljon, että on ihme ja kumma, jos saamme ne veneeseen mahtumaankaan kotiin tullessamme.
Kyläläiset eivät oikein ottaneet uskoakseen sitä, että keskellä päivää voisi saada rapuja, mutta kun Kiljuset olivat niin perin varmoja, niin eihän auttanut mikään muu keino kuin odottaa tuloksia.
Vene loittoni rannasta, ja herrasväki nousi saareen. Täällä, missä ei kukaan ollut heitä näkemässä, saattoivat he ryhtyä keksintönsä toteuttamiseen.
Ja mikä sitten oli tuo keksintö? Koska ravut tulevat valoa ja siis kaikkea kiiltävää kohden, niin miksi suotta sytyttäisi tulta ja käyttäisi kekäleitä, kun oli olemassa niin yksinkertainen keino, että pani rannalle kaikenlaisia kiiltäviä esineitä. Ja juuri näitä oli Kiljusten vene aivan täynnä.
Kaikki kuparikattilat olivat mukana, samoin veitset, kahvelit ja lusikat, jotka he olivat kiilloittaneet oikein puhtaiksi. Ihmeellisin oli sittenkin kaikesta muusta salin suuri peili, joka oli tuotu veneeseen ja suurella varovaisuudella nostettiin maihin.
Ja nyt ruvettiin sirottelemaan näitä esineitä pitkin rantaa. Peili upotettiin vähän matkan päähän rannasta, ja Kiljuset oikein ihastuivat, kun näkivät, miten voimakkaasti se kiilsi veden läpi.
- Siihen tulee tietysti rapuja enemmän kuin mihinkään muuhun, sanoi isä.
Kun tavarat oli saatu veteen, alkoi herrasväki odottaa. Aina vähän päästä he kävivät katsomassa, oliko rapuja ilmestynyt kattiloiden, lusikkain, veitsien, kahvelien ja ennen kaikkea peilin luo.
Ei näkynyt mitään, ei kerrassaan mitään.
- Meillä ei olekaan syöttiä! sanoi isä viimein.
Ja se oli todellakin taas viisas sana, sillä heillä ei ollut syöttiä.
Mutta siihen herrasväki keksi keinon. Jokainen otti kengät jalastaan ja istui veteen odottamaan, sillä kai ravut tarttuisivat heidän varpaisiinsa.
Ja vähän ajan perästä Luru parkaisi ja potkaisi, jolloin näkyi, miten suuri rapu riippui hänen isossa varpaassaan. Hän hyppäsi rannalle ja irroitti sen heittäen sen koppaan, joka oli varustettu rapuja varten. Samassa sai Mökökin ravun, joka oli tarttunut hänen pikkuvarpaaseensa.
- Suurenmoinen keino, suurenmoinen keino! intoili isä Kiljunen. - Yhden meistä täytyy olla se, joka kokoo ravut, kun toiset pyydystävät.
Hän otti sen viran hoitaakseen. Ja nyt alkoi herrasväen perinpohjainen ravustaminen. Äiti seisoi peilin keskellä, hameet nostettuina korkealle, odottaen rapujen syömistä. Mökö oli valinnut sen kohdan, missä kattilat olivat, ja Luru seisoi keskellä lusikka-, kahveli- ja veitsikasaa.
Ja rapuja tuli. Aina tuon tuostakin nosti joku heistä jalkansa ilmaan, irroitti siitä ravun ja heitti rannalle, josta isä Kiljunen niitä keräili.
Kerran sattui tulemaan oikein monta rapua äiti Kiljusen varpaisiin kiinni. Kun hän nosti vasemman jalkansa, niin oli siinä yht'aikaa kolme, ja näitä irroittaessaan hän tunsi, miten ravut alkoivat syödä oikeaa jalkaa. Hän aikoi nostaa senkin ylös. Mutta kun ei ihmisen ole mahdollista nostaa molempia jalkojaan yhtaikaa ylös, niin arvaahan, miten siinä kävi. Äiti Kiljunen putosi niin että roiskahti istualleen veteen ja tietysti juuri keskelle peiliä, joka ei kestänyt sellaista, vaan meni moniksi kappaleiksi. Peilin alla sattui olemaan kuoppa. Ja arvaahan, että äiti putosi siihen. Ja arvaahan, minne peilin kehys silloin joutui. Tietysti äiti Kiljusen ruumiin ympärille. Täytyy sanoa, että hän oli silloin todellakin pantu kehyksiin. Ja hän istui siinä niin lujassa, että ei päässyt irti, vaan toisten täytyi kiskoa hänet rannalle sellaisenaan, ja vasta siellä saatiin otetuksi kehys hänen ympäriltään pois.
Äiti sai tämän jälkeen yrittää pyydystää lusikoitten avulla ja hän onnistui siinäkin oikein hyvin. Kun herrasväki illalla tuli kotiin, oli heillä suuri kopallinen rapuja.
Keksintönsä he pitivät suurena salaisuutena, jotta toiset eivät sitä oppisi. Ja viisainta se kai olikin, sillä muutenhan ihmiset veisivät kaikki ravut järvistä ja joista.