Kirjoitusasetuksia ei voitu päivittää. Lataa sivu uudelleen ja yritä uudestaan.
Kirjoitusharjoitus: "Kalevalan laulumailta" I. K. Inha
Tarkkuuden laskentasäännöt ovat muuttuneet. Tämä harjoitus alkaa uudelleen alusta.
Valmiin harjoituskerran tallennusta ei voitu vahvistaa. Yritä tallentaa uudelleen kirjoittamatta tekstiä uudestaan.
Kirjoitusharjoitus: "Kalevalan laulumailta" I. K. Inha
Oli kaunis kesäiltapäivä, kun läksimme Luvajärvestä. Meitä oli samassa seurassa kaksikin venettä, sillä Kuismanen Jaakko oli päättänyt lähteä Suomen puolelta jauhoja hakemaan. Samalla sopi hänen poiketa Miinoaan, josta vaimo oli kotoisin.
Järvi oli tuota pikaa päähän kuljettu ja sitten soudettiin Kivijokeen. Se oli alkumatkasta noin seitsemän virstaa tyyntä ihanaa suvantoa, rannoilla uhkuvat taajat metsät, luonnonniityt, joelle lenkoilevat kuuset ja koivut, mustia suvantohautoja ja vesiluotoja, jotka ilta-auringon valossa kellertävinä kuultivat hiljalleen pyöriskelevän veden alta. Kauaksi ei tarvitse täällä kulkea kyliltä, ennenkuin syvin luonnonrauha vallitsee ympärillä, ja nyt varsinkin oli niin hiljaista, että puhekin kajahteli vaarain välisessä jokilaaksossa, ja lukemattomien, auringonpaisteessa säehtivien sääskiparvien kiminä viritti joella omituista erämaan sointua. Joki heitteli mahtavia mutkia, niin että useinkin saimme soutaa kaarta virstan verran, päästäksemme vain lyhyen matkan eteenpäin. Mutta laakson pohja onkin alaosastaan tavallista lihavampaa lietemaata, jossa joen on ollut helppo kaivaa vaikka mihin suuntaan ja leipoa joka puolelle palteita, joilla ruoho näytti viihtyvän erinomaisesti. Täällä karussa pohjolassa on moinen jokilaakso, kun se lihavaksi rupeaa, oikea luonnon yrttitarha. Tulvillaan se pitää tasaiset niittyrannat metsästä puhtaina, perkkaa ne sammalista. Jokivarressa olivatkin luvajärveläisten parhaat niityt. Siellä täällä oli koivikoita ja pensaita ihanissa ryhmissä. Vähän taaempana kulki joen kanssa rinnan jyrkät hiekkaharjut ja heti niitten takaa alkoivat nuo karut kankaat ja korvet, jotka ovat Karjalan luonnon valtasävy.
Noustuamme ensimmäisen lyhyen kosken katselimme yöpaikkaa, sillä päivä alkoi laskea metsän taa ja levon aika tulla. Kuismanen Jaakko johti meidät eräsaunalleen, joka oli kaidan nurmen takana, kankaan laidassa. Se oli niin matala, ettei siinä voinut seisoa, mutta polvillaan saattoi liikkua. Permantona oli paljas nummi, jonka päälle oli levitetty vahvanlainen kerros hienointa, kuivinta saraheinää. Ovinurkassa oli pienoinen kiuas, joka oli vahvasti noennut seinät ja laipion, muuta sisustusta ei ollut mitään. Pienuudestaan huolimatta tämä kiuas väsyneelle, kastuneelle erämiehelle tekee arvaamattomia palveluksia ja mielellään sen apuun luottaa heinäväkikin helteisen päivän raadettuaan.
Kun saunalle saavutaan, niin pilkotaan ensi työksi puut. Niitä on tavallisesti helppo kokoon saada, sillä saunat mikäli mahdollista rakennetaan kuivalle paikalle, kankaan laitaan. Aina on joku tervaskanto lähiseudussa, ja siitä pilkotut puut väleen syttyvät sateellakin ja tekevät paljon savua, joka on melkein yhtä tärkeätä kuin lämmitys. Savu karkoittaa pirtistä sääsket, mäkärät ja polttajaiset, nuo Lapin rajain kesäiset maanvaivat.
Kun pirtti on savua täynnä, niin tukitaan kaikki aukot visusti, kunnes levolle ennätetään. Savu vähitellen poistuu rakoloista, mutta saunaan ei pääse uusia itikoita.
Syöminen ja muut leirihommat tapahtuvat saunan edustalla taivasalla, jossa oli joka tarvetta varten laitoksensa. Keittämistä varten oli liesi vartaineen ja patsaineen, ja siihen teimme mekin tulemme ja patamme kiikutimme. Olipa meillä upea emäntä matkassa ja hän laittoi väleen ruuat. Sattui olemaan vielä edelliseltä vuodelta valmiiksi pilkotuita puitakin. Kun puuro oli kiehunut, niin se nostettiin veistetyistä puunpuolikkaista kyhätylle, ristikkojalkaiselle pöydälle ja istuttiin vankoille veistetyille penkeille. Pöydänkin alla oli tulisija, jossa sakeana sääskiaikana pidettiin valkeata, sillä aikaa kuin syötiin. Ja valkea meidänkin tietysti piti sinne saada, vaikk'ei se juuri olisikaan ollut sillä kertaa tarpeellista. Savun keskellä rupesimme sitten ruualle. Varahvontta kerskui, että heillä Venehjärvessä oli heinäaikana vielä paljon paksummalta sääskiä kuin täällä. Niittäjät muka kulkivat palava taulankappale suussa, koska olisivat muutoin läkähtyneet itikkain paljoudesta.
Luvajärvessä taas käytetään apuna sääskihattua, "kukkelia", joka ennen lienee ollut yleisempikin. Nämä sääskihatut ovat vähän sen kaltaisia kuin keskiaikaiset narrinmyssyt, ja leikkaus viittaakin siihen, että ne mahtavat olla hyvin vanhoja vaatekappaleita. Etupuoli on umpinainen, ainoastaan sen verran aukkoa on, että suu, silmät ja nenä ja vähän poskia on paljaana. Sivuilla hattu valuu vähän olkapäittenkin yli ja edessä ja takana on pitkät kulmat, joista se kiinnitetään vyöhön; siitä se asuu tiiviimmin ruumista myöden, eivätkä itikat pääse vaatteen alatse sisään tunkeutumaan. Hattu on neulottu karkeasta palttinasta ja suojelee jotenkin hyvin; mutta semmoisista paikoista, jotka ovat ihossa kiinni, sääski pistää kärsänsä läpi, kun on saanut aikansa kuituja selitellä. Kuittijärven seuduilla emme tätä vaatekappaletta enää tavanneet, mutta siitä pohjoiseen, Kiestingin puolessa, se on yleinen, samoin kuin Luvajärvessä, Miinoassa ja Akonlahdessakin.
Jaakon emäntä latoi pöydälle eväitään, maitoa tuohisessa kannellisessa tölkissä, "tuijassussa", leipää, voita ja monenlaisia piirakkaita, joita oli samana päivänä leivottu matkaa varten. Keitimme vielä lopuksi pienessä padassamme tsajuakin ja joimme sitä puulusikoilla, kun ei ollut kuppeja matkassa.
Oikeastaan olisi saunassa pitänyt lopuksi kylpeäkin, jotta kaikki olisi täytetty. Niin karjalaiset tekevät varsinkin syysmyöhään kalaretkillään, mutta kun sauna oli ylen pieni ja olisi löylystä yöksi kostunut, niin tyydyimme siihen, mitä olimme kuulleet.
Muitten lähdettyä levolle astuskelin vielä kotvasen kuivaa kangasta, jolla ei kuulunut hiiskaustakaan, joku koski vain kohisi etäisyydessä. Nauttien näin erämaan sanomattomasta yksinäisyydestä, jossa omain askelten risauskin tuntui häiritsevältä säpsähdin äkkiä savua, joka nousi edestäpäin kankaan notkelmasta. Mieleeni välähti se ajatus, että ehkä olin sattunut noitten salaperäisten metsäerakkojen tulille. Lähestyin savua varovasti sykkivällä sydämellä, sillä näin yksinäisyydessä johtuivat äkkiä mieleeni ne monet osasta kamalatkin jutut, joita oli heistä puhuttu; mutta sitten se ei ollutkaan muuta kuin usvaa, jota pieni lampi huokui illan jäähtyessä.
Pirtissä nukuttiin jo sikeää unta minun siihen kämpiessäni. Kiukaan puoleisessa nurkassa lepäsi Kuismanen Jaakko vaimonsa keralla, joka oli kiertänyt käsivartensa miehensä vartalon ympäri, sitten Varahvontta ja äärimmäisenä toverini. Vielä oli jäänyt lattiaa sen verran, että minäkin saatoin oikaista itseni, mutta ei juuri enempääkään. Lämmintä oli riittävästi, vaikka ulkona maa peittyi härmään, ja hyvin nukuimme. Pelkäsin kuitenkin vähän käärmeitä, joitten sanotaan mielellään asuskelevan näissä pirteissä kuivan heinän seassa, enkä suinkaan ollut ainoa, joka niitä ajattelin. Varahvontta kammosi sekä käärmeitä että varsinkin "tshitshiliuskoja" vielä paljon enemmän, ja tämä sen vuoksi olikin ainoa kerta, jonka saimme hänet pirtissä nukkumaan. Muutoin hän sydänmaalle yöpyessään mieluummin nukkui veneessä, vaikka siten kärsikin kovasti vilua.