Kirjoitusasetuksia ei voitu päivittää. Lataa sivu uudelleen ja yritä uudestaan.
Kirjoitusharjoitus: "Hellettä" Santeri Ivalo
Tarkkuuden laskentasäännöt ovat muuttuneet. Tämä harjoitus alkaa uudelleen alusta.
Valmiin harjoituskerran tallennusta ei voitu vahvistaa. Yritä tallentaa uudelleen kirjoittamatta tekstiä uudestaan.
Kirjoitusharjoitus: "Hellettä" Santeri Ivalo
Mutta sattuipa sitten, että seuraavana päivänä näin yhden joukostamme, juuri sen, joka oli laukaissut tuon viimeisen, kirpeimmän arvostelun kilpailuista, työntämässä lautakiekkoa, mikä myöskin kuului palkittaviin kilpailulajeihin. Hän oli kuulemma ensin joutunut siihen toisen varamieheksi, jonka oli pitänyt poistua rouvansa luo, mutta sitten innostunut itse omakohtaisesti mukaan. Ja huomasinpa pian, että hän oli täysin siemauksin tempautunut pelin pyörteeseen. Takin ja liivit hän oli heittänyt yltään ja hikoili siinä nyt kilpailun kuumentamana ihan karpaloittain; vatsa teki hänelle tosin kiusaa hänen kumartuessaan ja henkselin raksit katkeilivat hänen ponnistellessaan, mutta siitä hän ei välittänyt. Hän laski jo pisteitä kuin iskostunut urheilija, iloitsi jokaisesta onnistuneesta heitostaan ja selitti laajasti jonkin epäonnistuneen otteensa syitä.
Tämä oli minusta peräti huvittavaa ja kun siihen saapui vielä joku eilisistä kritiikkikavereista, niin nauroimme ystävällemme oikein sydämen pohjasta ja hytkyvin vatsoin. Emmekä säästäneet kirpeitä arvostelusanoja. Ja kun se eilinen kaverimme pelinsä kuumeessa kulkea touhusi siitä ohitsemme, heitimme hänelle pari purevaa kompaa.
Mutta me saimme häneltä heti sanan sanasta. Hän otti asian vakavalta kannalta, pysähtyi tuokioksi luoksemme ja antoi meille asianmukaisen ojennuksen.
- Sellaista se on, kun vain syrjästä arvostelee, niinkuin minäkin eilen, - toista on, jos uskaltautuu leikkiin mukaan. Teillä on, hyvät herrat, vielä edessäpäin se kokemus, minkä minä jo olen tehnyt. Tuo vetelehtävä toimettomuutenne on yhtä typerää kuin syrjäinen arvosteluasenteenne. Viisastellessanne ette ymmärrä kilpailujen oikeaa merkitystä. Koskaan ei ole pelkkä passiivinen kritiikki tuottanut tyydytystä ihmissielulle, ei taiteessa, ei urheilussa eikä elämän vakavissa voimainponnistuksissa. Katsokaa: yrittäminen, antautuminen, se vain antaa luomisiloa ja tyydytystä sekä sisältöä elämälle.
- Näissä lautalieriön heitoissakin? - tällaisen kysymyksen pisti jompikumpi meistä arvostelijoista väliin.
- Irvistelynne on turha, vastasi eilinen toverimme kuin ylhäältä päin. - Pienetkin ponnistukset aiheuttavat tyydytystä, olkoonpa, että koko homma tuntuu mitättömältä "sub specie aeternitatis", että tulos yrityksistä aluksi on heikkoa - jokainen uusi ponnistus herättää uuden kaipuun ja avaa uusia mahdollisuuksia, tempaa mukaansa, vie eteenpäin, - sitä ei kylmä tai ivallinen kritiikki koskaan tee!
- Eteenpäin ja ylöspäin, veistelimme vielä, vaikka tavallaan jo hiukan nolattuina.
- Juuri niin, katsokaas! - Hän viilletti jo kiireellä ja kuin halveksuen ohitsemme, hänellä oli taas kilpailuvuoro käsissä.
Me iskimme silmää toisillemme ja hymähdimme, mutta hiukan kankeasti:
- Onpa ystävämme eilisestä paljon viisastunut ja saanut uuden elämänkatsomuksen.
- Ja muuttunut aktiivisuuden mieheksi, - kuka tuota olisi uskonut!
- Mutta huumorintajunsa hän on nähtävästi kadottanut, kuuluneeko sekin tuohon uuteen elämänfilosofiaan!
Me näyttelimme edelleen syrjästäkatsojan ivallisuutta, seistessämme siinä toimettomina kaiteen vieressä. Mutta tuntuipa melkein kuin mieliimme olisi hiipinyt hiukan katuva ja kaipaava epäilys: Taitaisipa tässä tyhjäntoimittamisessa olla meillekin hauskempaa, jos olisimme antautuneet mukaan johonkin helpompaan peliin - ei kilpailun vuoksi, vaan ollaksemme mukana yhteisessä ajanvietehankkeessa. Nyt seisomme täällä syrjässä iva ja kritiikki huulillamme, mutta samalla lisääntyy mieleemme ikävän ja karsauden tunnetta. Mutta täytynee säilyttää arvokkaasti kerran otettu asenne, kun ei aluksi innostuttu mukaan, - huonomman osan me nähtävästi kuitenkin olemme valinneet.
Tämän myönsimme nyt hiljaisessa mielessämme, ainakin allekirjoittanut sen teki, mutta otettu asenne ja hitauden laki esti meitä sitä katumustamme toisillemmekaan myöntämästä. Istua jökötimme vain siihen syrjästäkatsojain penkille, jossa usein olimme kilpailijain tielläkin. Kannoimme karsautta mielessämme ja vain harvakseen saimme enää lasketelluksi toisillemme jonkin viisastelevan kuiskauksen. Mehän tässä "paikkaamme mökön turkkia", tämä muisto lapsimaailmasta selkeni vähitellen tajunnassani ja totta tosiaan se asenne minua jo harmitti.
Ja annas ollakaan, seuraavana päivänä saimme mekin tekosyyn heittäytyä mukaan. Kilpailuihin kuului köyden vetokin, "kissanhännän kiskonta". Miehet jakaantuivat kannella kahteen leiriin, jotka vetivät köyttä kumpikin taholleen. Toisella puolella oli vetäjiä yhtä vähemmän kuin toisella ja silloin minulle, sivulla seisovalle, osoitettiin köyden päätä kehoittaen tulemaan vetämään avuksi. Ja heti viskasinkin takin päältäni ja tartuin oikein täydellä höyryllä köyteen, pinnistäen sitä voimaini takaa "meidän" puolelle. Ja raskas ruhoni lienee osaltaan vaikuttanut, että köysi todellakin lähti hiljaa ja hitaasti kulkemaan sinne "meidän" puolelle, - iloitsin siitä tuloksesta, siitä "voitosta", oikein lapsellisen raikkaalla mielellä. Ja kun silmäsin sinne köyden toiseen päähän, joka sitkeästi vastaan pinnaten seurasi mukanamme, näin siinä tuon eilisen kritiikkitoverini hiki päässä ja naama punaisena vetämässä köyttä päinvastaiseen suuntaan.