Kirjoitusasetuksia ei voitu päivittää. Lataa sivu uudelleen ja yritä uudestaan.
Kirjoitusharjoitus: "Vanhempieni romaani" Arvid Järnefelt
Tarkkuuden laskentasäännöt ovat muuttuneet. Tämä harjoitus alkaa uudelleen alusta.
Valmiin harjoituskerran tallennusta ei voitu vahvistaa. Yritä tallentaa uudelleen kirjoittamatta tekstiä uudestaan.
Kirjoitusharjoitus: "Vanhempieni romaani" Arvid Järnefelt
Vuoden parin kuluttua isä tuli valmistavan tykistökoulun ylijohtajaksi. Tämä valmistava koulu oli aivan Tykistöopiston vieressä, suuressa kolmikerroksisessa kivimuurissa, jonka laajaan keskikerrokseen me nyt muutimme. Yläkerrassa oli koulu ja alimmassa keittiöt, pesutuvat ja muut tarpeelliset taloushuoneet. Tätä suurta rakennusta sanottiin Tulupjevin taloksi.
Isän taloudellinen asema parani tässä uudessa toimessa paljon vielä entistäkin paremmaksi. Tilaa oli sekä luku- että tanssi-iltamille, vaikka olisivat kaikki tykistöopistolaiset samalla kertaa olleet koossa.
Meillä oli nyt myöskin suuri hevostalli ja liiterit vaunuineen ja rekineen. Hevosia oli tavallisesti neljä, mutta joskus kuusikin, näistä yksi minun nimikkoni. Kuski Mikael oli mainio mies ja hänen tyttärensä minun parhain toverini. Mikko suosi minua niinkuin koko muukin talo. Oikein minä olin kuin mikäkin prinsessa, ajelin kaupungilla asioilla ja ilmoitin hevosen valjastettavaksi milloin vain päähäni pälkähti. Lihava Mikko tuli sisälle puheilleni.
- Minkä hevosista suvaitsette valjastuttaa, Jelisaveta Konstantinovna? - sanoi hän tärkeän näköisenä, pieni veitikka silmäkuopassa, sillä hän tiesi yhtä hyvin kuin minäkin, että minun oli ajeleminen vain nimikollani, "Koptshik" nimisellä.
Mutta minä olin valitsevinani ja olevinani kahden vaiheilla. Vihdoin olin tekevinäni päätöksen ja sanoin joka kerta samalla tavalla:
- Valjastetaanpa tällä kertaa - odotapas - no vaikkapa Koptshik.
- Tottelen, - sanoi Mikael, kääntyi ja meni pukeutumaan mahtavaan kuskiasuunsa.
Seuraelämämme vilkastui tässä mahtavassa talossa tietenkin vieläkin eloisammaksi. Lukuiltain ohjelmat laajentuivat laajentumistaan, niihin tuli lisäksi soitantoa ja erittäinkin teatteria. Näyttelimme Ostrovskin kappaleita, niistä joskus suuriakin. Ja harrastajapiirien parhaiden kykyjen ollessa asiassa eivät esityksemme suinkaan olleet huonoimpia nähtävyyksiä. Misha piti huolen kulissien maalauksesta, joiden taiteellisuutta ihmiset tulivat ihmettelemään. Kolja, joka oli sangen taitava kirvesmies, pani rungot kokoon, ja yks-kaks oli opiston juhlasalissa avara näyttämö valmiina, väliverhoineen ja maalauksineen. Saliin mahtui suuri katselijakunta ja esityksemme olivat niin hyvässä maineessa, että ihmiset, joiden onnistui päästä niitä näkemään, katsoivat olevansa erikoisesti etuoikeutetussa asemassa. Eipä edes välisoittoakaan puuttunut, vaan kajauttelimme opettajani ja minä nelikätisiä kahdella flyygelillä yleisön ratoksi, ja näytännön loputtua esitimme vielä erikoisen soitannollisen päänumeron, jossa tavallisesti oli tanssin kiihoittava fortissimonousu, jonka aikana nuoret kadetit vikkelästi siirtelivät tuolit seinävierille.
Nyt alkoi Kolja ja hänen apurinsa riehua kirveineen ja jonkin minuutin kuluttua hajosi koko näyttämö alkuaineisiinsa, salin laajentuessa tilavaksi tanssialueeksi. Pieni tapööriorkesteri ilmestyi paikoilleen, viritteli, näppäili iloisen humun kasvaessa kuin valloilleen päästetty pato, ja jo pyörähteli pari toisensa jälkeen liukkaalla parketilla wienervalssin viehkeillä aalloilla.
Kesän lähestyessä oli meillä toisenlaisiakin huveja.
Tulupjevin talon suuri rakennus oli Nevan rannalla ja sen kummallakin puolen oli sille kuuluvaa asumatonta maata, joten se omine apurakennuksineen ja tuuheine puutarhoineen oli kuin mikäkin suunnaton maakartano, joka on sysännyt kaupungin rakennukset loitommas luotansa ja keskellä kaukaista hälinää häiritsemättä nauttii maalaista rauhaa lehväinsä vihreydessä. Puutarha päättyi rantaterassiin, johon oli rakennettu huvimajoja sireenien ja jasmiinien sisään. Ja tämmöisessä huvimajassa oli iltaisin ihana istuskella kotiväen ja sen parhaiden ystäväin parissa, keskustelun joskus vaimentuessa täyteen äänettömyyteen, kun illan tyyneys, kaukaisten hanurien soitto tai lotjamiesten surunvoittoinen laulu ja heidän pitkien airojensa loiske vedenkalvon kuutamoisessa väreilyssä unohdutti kaikki tunnelmaansa.
Joskus tulivat Nevan kalastajat nuottapaikalleen, joka oli juuri puutarhatörmän kohdalla, ja silloin oli kovin hauska katsella ensin nuotan laskua ja sitten sen vetämistä rantaan. Erittäinkin jännittävää oli, kun ostimme etukäteen saaliin ja nuotan kehä supistumistaan supistui miesten hurjasti tarpoessa kaloja pinnalta pohjaperukkaan. Siinäkös sitä oli iloa ja päivittelyä, ja "ah" ja "oh" - kun hopeankimalteiset kalat, rantaan vedettyinä, loiskahtelivat korkealle kuutamon välkkeessä, miesten hihoillaan kuivatessa otsiansa.
Joskus taas, joinakin perheen merkkipäivinä, saatoimme ripustaa värilyhtyjä riveihin lehtimajasta lehtimajaan. Semmoisina öinä oli tavallisesti vieraita ja nuorisoa paljon. Mutta ihmeellistä kuinka varhain vanhemmat ihmiset jo alkoivat haukotella! Tuntui niinkuin nuo, jotka olivat meitä nuoria paljon ymmärtäväisempiä, eivät ymmärtäisi itse elämästä, siitä oikeasta, ihanasta onnen elämästä, yhtään mitään. Ruveta nyt haukottelemaan ja hyvästelemään ja siirtyilemään makuuhuoneisiin juuri silloin, kun värilyhtyjen rivi rantatöyräällä vasta oli sytytetty ja kun puutarhan pimeät käytävät salaperäisesti valaistuivat alkavassa kuutamossa valon seuloutuessa ylitsekasvaneiden lehväin välitse niin että hyvin näki kävellä minne tahtoi puutarhan perimpiinkin soppiin. Mennä silloin maata! Mennä maata, kun elämä oli juuri alkanut, kun saattoi parhaan ystävättärensä kanssa, toinen toiseensa puristautuneena parittain liikkua käytävillä, kun kuuli missä vallatonta naurua, missä merkkihuudahduksia, missä leskisilläjuoksua, missä iloista tavoittamista, kun nuoret kadetit, hekin käytäviä kierrellen, ryhdikkäinä tulivat vastaan ja aina yhtä kohteliaasti väistyen tekivät kunniaa meidän armollisesti nyökäytellessä heille päätämme! Voi sitä kesäyön unelmaa! Sitä yhtymyksen rajattomuutta kahden sielun välillä, sitä kaikista salaisuuksista vapautumista, sitä avomielisyyden pohjattomuutta, mikä kuutamon värähyttämässä ilmakehässä saattoi syntyä parhainten ystävysten kesken! Natasha ja minä - me olimme yhtä, me olimme yksi, meidän ei tarvinnut vannoa ikivaloja toisillemme, me olimme yläpuolella kaikkien aikojen!