Kirjoitusasetuksia ei voitu päivittää. Lataa sivu uudelleen ja yritä uudestaan.
Kirjoitusharjoitus: "Veljekset" Arvid Järnefelt
Tarkkuuden laskentasäännöt ovat muuttuneet. Tämä harjoitus alkaa uudelleen alusta.
Valmiin harjoituskerran tallennusta ei voitu vahvistaa. Yritä tallentaa uudelleen kirjoittamatta tekstiä uudestaan.
Kirjoitusharjoitus: "Veljekset" Arvid Järnefelt
Nyt vasta Gabriel hoksasi, että hehän jo olivat hänen huoneessaan.
- Istuhan, Henrik, - sanoi hän ja veti tuolin erille pöydästä. Itse hän istui sänkynsä laidalle.
Henrik meni ikkunan luo ja avasi sen.
Ilta oli yhtä tyyni ja kaunis kuin eilenkin. Hän muisti luvanneensa ystävälleen, jos suinkin ehtii ja muuten soveltuu, tulla Samppalinnaan vielä tätäkin iltaa yhdessä viettämään. Hänen piti vaan saada ensin sanotuksi Gabrielille kaikki mitä oli päättänyt. Ja pääasia oli vielä sanomatta.
Hän kääntyi ikkunalta muka vähän hyräillen, suuntasi askeleensa Gabrielin ohi, mutta luo tultua istahti hänen viereensä sängyn laidalle.
- Kuules nyt, Gabriel, - sanoi hän tutunomaisesti ja pani kätensä Gabrielin harteille. - Älä pane pahaksesi, että minä sanon sinulle suoraan niinkuin ajattelen. Se on tietysti minun velvollisuutenakin veljenäsi.
- Sano vaan, mikäs siinä on! - sanoi Gabriel kohottautuen vähän ja sitten taas laskien käsivartensa vastakkain polvilleen.
- Katsos, minun mielestäni, ei se neiti Vestlund sovi sinulle, ei se voi ymmärtää sinua, - hän nyt on kasvanut ihan toisenlaisissa piireissä ja toisenlaisissa käsitystavoissa, - ja ennen tai myöhemmin sinä sen ehkä tulisit huomaamaan, kun perääntyminen voisi olla jo mahdoton. Sentähden olin päättänyt varoittaa sinua ajoissa.
Gabriel huokasi syvään ja nosti toisen kätensä otsaa vastaan, niin että hänen pitkänlainen taapäin kammattu etutukkansa jäi sormien väliin.
- Miksi sinä niin luulet? - sanoi hän hiljaa.
- Noh, en tahdo ruveta väittelemään, - sanoi Henrik ja otti kätensä Gabrielin harteilta. - Pidin vaan velvollisuutenani sanoa syvimmän vakaumukseni, ja sen olen tehnyt ja tarkoittanut sillä sinun omaa onneasi.
- Niin, niin, - kiirehti Gabriel lohduttamaan Henrikiä, ja vaikeni siihen.
Henrik katseli häntä ja odotti hänen vielä jotain sanovan, eikä hän voinut olla näkemättä kuinka syvältä tämä asia koski Gabrieliin.
Henrikin piti silloin ruveta hakemaan puolustuksia ja lisäperustuksia siihen, että hän oli näin neuvonut Gabrielia. Hän ajatteli itsekseen:
"Minähän olen sanonut ainoastaan mitä olen ajatellut. Se ottaa tosin ensin alussa kovalta, mutta lopuksi on Gabriel kiittävä minua. En vaan mitenkään saa antautua heikkouteen ja säälistä peruuttaa jotakin. - Parasta sentähden on, että poistun ja jätän hänet nyt itsekseen miettimään tätä asiaa."
- Sanon vieläkin sinulle, - kääntyi hän Gabrielin puoleen nousten hänen vierestään, - älä pane pahaksesi minun suoruuttani, ja anna anteeksi minulle, jos olen erehtynyt, mutta minun piti sanoa se mikä oli sydämmelläni.
Henrik puhui niin kauniisti, ja oli niin huolissaan siitä, että Gabriel mahdollisesti loukkaantuu, - että tämän täytyi lopulta ruveta taas lohduttelemaan ja näyttää huolettomalta.
- Niin, niin, ymmärränhän minä, - sinä sanoit niinkuin sinusta näyttää, - sanoi Gabriel myöskin nousten ylös.
- Minä sanoin vaan ajatukseni ja sinä tietysti teet niinkuin parhaaksi näet.
- No niin, niin.
- Eikä siitä siis sen enempää.
Ja veljekset ottivat toisiansa olasta ja Henrik vähän taputti Gabrielia sovinnon merkiksi.
- Kyllä minä pääsen tehtaasta sinua saattamaan huomen-aamuna, - sanoi Gabriel hyvästiksi.
Mutta Henrikin mentyä hän taas istui sängyn laidalle ja huokasi vielä syvemmin kuin äsken; - ei sen vuoksi, että olisi itse ruvennut epäilemään suhdettansa Ingridiin, vaan senvuoksi, että "mitä Ingrid olisi sanonut, jos olisi saanut tietää Henrikin puheesta!" Henrikiähän Gabriel piti ainakin varmana poikkeuksena niistä herroista, joista Ingrid sanoi: "kaikki, joka ikinen he ovat samallaisia". Ja nyt juuri Henrik -!
Ei. Gabriel sittenkin ymmärsi Henrikiä. Henrik ajatteli "me" itsestään, Gabrielista ja kaikista muista heikäläiseen piiriin kuuluvista, joiden ajatuksia hän tunsi, mutta Vilenistä, vahtimestari Vestlundista, Ingridistä, värkmestarista ja muista semmoisista hän ajatteli "he", eikä ollenkaan tuntenut heitä samoiksi kuin "me". Sen Gabriel hyvin ymmärsi. Eikä hän siitä surrut. Vaan ei voinut voittaa suruansa siitä, ettei siis koskaan, ei koskaan voi syntyä mitään ymmärrystä Henrikin ja Ingridin välillä. Tämä asia poltti ja repi häntä ja hivutti hänen voimiansa.
"Kun vaan voisin olla kertomatta tätä Ingridille", - ajatteli hän. "Mutta minä olen niin tyhmä, että minun aina pitää saada kaikki kerrotuksi, mitä vaan on omissa ajatuksissani."
"Ja se on Ingridin oma syy. Hän aina katsoo ja kysyy: mitä sinä taas suret? Minä sanon: en mitään, mutta silloin juuri rupeankin totiseksi. - Etkö sinä tahdo sanoa minulle, mitä on sinun sydämelläsi? - kysyy hän, ja silloin minä en voi olla kertomatta."
"Jos minä nyt menen hänen luoksensa, niin on ihan varma, etten voi pitää naamaani niin, ettei hän huomaa. Tietysti vähän väliä rupean ajattelemaan ja tulen totiseksi."
Gabriel nousi ja pani ikkunan Henrikin jäljiltä kiinni. Aurinko jäi seinälle hänen sänkynsä yläpuolelle.
Sitten hän meni kaapilleen ja veti sieltä kartonkilaatikkoon huolellisesti suljetun harmoonikan, puhalteli siitä tomua, katsoi, onko joku kulmalappu irtaantunut, veti pari valtavaa akordia ja istui sitten taas sängyn laidalle hiljaa soittelemaan.
Hän soitteli ensin joitakuita vanhoja valssia, ja sitten alkoi, tavoitellen sinne tänne, muistella erästä nuottia, jota hän olisi niin kovin halunnut juuri nyt osata. Pitkien yritysten jälkeen hän vihdoin pääsi perille ja onnistui mielestään mainiosti. Siinä oli erittäinkin yksi käänne, joka hiipasi hänen sydäntään ja jokin suloinen, saavuttamaton surunsekainen tunne aukeni hänelle muistojen maailmasta joka kerta kun hän sen paikan soitti. Tämän käänteen vuoksi hän soitti uudestaan ja yhä uudestaan samaa kappaletta, soitti hyvin kauan samalla nautinnolla. Vihdoin ei auttanut enää soittaa. Hän nousi huokaisten, pani harmoonikan yhtä huolelliseen talteen kaappiin ja alkoi hiljakseen riisuutua levolle.