Milada kulki kesäilman piristämänä koettaen pudistaa pois mielestään äskeiset rumat muistot, jotka peittivät kuin mustalla suruharsolla hänen täänaamuiset rusoiset unelmansa. - Turhaa oli kaikki! - Salaisesti viehättävä ilontunne, jonka hän oli koko ajatustarmollaan yrittänyt säilyttää koko viimeisen viikon ajan ei tahtonut enää palata. - Tyhmää oli mennäkin juuri ennen Gustin luona käyntiäni tuollaiselle asialle, mietti hän alakuloisena. Miksi sekoitin tunnelmat, ja turmelin ne! - Kyllä hän yleensä karkoitti helposti viranomaisten hävyttömyyden ja halveksimisen mielestään, - jos hänen asiansa lopulta onnistui. - Mutta tällä kertaa! - Hän oli ollut liian herkkynyt ja hempeä, ne tuhannen hellät ajatukset, jotka sillaikaa olivat syntyneet hänen mieleensä, olivat tehneet hänet tunteellisemmaksi, ja vastustuskyvyttömäksi. Hän olisi tahtonut tänään olla hyvissä väleissä kaikkien ihmisten kanssa, hän olisi tahtonut pitää aivonsa puhtaina ja vapaina kaikista vastenmielisistä mietteistä.

- Miten tuo mies sai ajaa hänet pois ja kohdella kuin koiraa, milloin häntä vaan lystäsi? Eikö Miladalla ollut minkäänlaisia ihmisoikeuksia? Eikö hän saanut edes säilyttää sielunrauhaansa? Saiko jokainen loukata raa'asti hänen mielensä ja turmella hänen juhlatunnelmansa?

Vahva, hurja raivonpuuska kuohahti hänessä. - Hän pui nyrkkejään. - Hän läksi kiihkeänä kävelemään. - Miksi hän antoi itseänsä rusikoida? Ja yhä uudelleen. Miks'ei hän hyökännyt tuon miehen kimppuun ja takonut häntä nyrkillään rintaan, tuota roistoa, niin että se pelosta vikisi?...

Milada tunsi vihan kiertävän kuin sähkövirran hermoissaan. Ah, nyt oli hänen hyvä olla... Näin, hän ihan kuin puhdistui.

Hän oli mennyt poliisilaitokseen pyytämään oikeutta, noudattaen laillista järjestystä, ja siellä häntä kohdeltiin kuin rikoksentekijää, kuin kulkurikoiraa, jota armosta ei jätetty rakkarille... Ja kiitokseksi siitä täytyi nuolla poliisien käsiä. Hehän olivat itse suuria konnia, jotka harjoittivat parittamista ja ihmislihakauppaa pahemmin kuin yksikään porttolanemäntä! Ja entäs tuota paksua komisariusta, joka tarkastusten tapahtuessa joi itsensä samppanjalla ja konjakilla sikahumalaan ja vaati, että tytöt alastomina marssivat hänen ohitsensa! Lämpimällä kesäsäällä Miladaa palelutti. Kun oli täytynyt näin orjana alistua, muuttua näin araksi koiraolennoksi, ei jaksa voittaa rakkautta, ei saavuttaa onnea, ei uneksia ihania unelmia. Toinen mies heitti hänet kuin raadon ulos ovesta, toinen otti hänet luokseen nauttiakseen hänestä.

Gust parka! Ei hänkään tätä käsittänyt! Hän näki ammattiporton kauniina olentona, joka aina jaksaa antaa. Hän oli nähnyt hänet vaan salissa nauravana, nuorena. - Porton syvintä kurjuutta, hänen ruminta häväistystään, hänen ihmisyytensä hivuttavaa kuoleentumistaan, sitä hän ei voinut aavistaa... Että etsivä sai häntä jalallaan potkaista, että Treulich piti koiraansa parempana olentona kuin tyttöä, joka istui poliisilaitoksen eteisessä odottamassa, että rappeutuneimmalla kulkurilla, jolla oli pari kolikkoa taskussa, oli oikeus pyytää häntä sukupuolisuhteisiin, kuin tavaraa, jota kadulla kaupataan! - Ja äkkiä kauhistutti häntä rakkauskohtaus Gustin kanssa.

Hän näki, että heidän suhteensa synnyttäisi ikäviä ja tyhjiä hetkiä, jotka yhä uudistuisivat onttoina ja teennäisinä, hän tiesi Gustin odottavan häntä kuumeentapaisena, mutta hänellä ei olisi mitään virkeyttä tarjottavana. Hän tunsi sen selvenemisen, joka kaartuisi hänen toiveittensa yli kuin jääkylmä, harmaa talvitaivas ja sitä seuraavan epätoivon, joka kiertäisi hänen sieluaan kuin erämaan hiekka, lopulta sen haudaten.

Hän yritti paeta kuin kirottu omia ajatuksiaan, hän koetti kiinnittää huomionsa ympäristöönsä, kuunteli innokkaana kahden koulutytön keskustelua, jotka käsikädessä kävellä sipsuttivat hänen edessään ja huomasi lopulta saapuneensa porttikäytävään, missä putoovien rautapeltien töminä kokonaan sai hänen askeliensa äänen hukkumaan. Hän käänsi salavihkaa päänsä ja näki tuon vanhan miehen taas pihalla jotain muistiin kirjoittavan ympärilleen katsomatta. Täysin huomaamatta Milada pääsi pujahtamaan sisäänkäytävän ovesta. Kiertoportaat olivat jo hämärät. Ne haisivat kostealle ja tuoreelle ruukille. Silloin kuului Gustin ääni ihan kuin valaisten käsipuita. Milada seisahtui. -

- Hyvää päivää, Milada! - Tulette peräti kuin etana luokseni! Minä kurotan jo tuntosarviani!

- Hyvää päivää, herra tohtori, vastasi Milada. - Hänen oma äänensä pelästytti hänet melkein. - Ensi kerran eläissään hän kuunteli omaa ääntään. - Hänestä tuntui, kuin olisi se ollut karkea, epäkohtelias, teennäinen.

- Miten tämä suhde taas kehittyy, ajatteli hän tuskalla. - En osaa olla hänelle mieliksi...

Gust ojensi kätensä. - Ahnaasti Milada tarrasi siihen kiinni. - Gustin käsi tuntui lämpöiseltä ja vahvalta.

- Salve! (Terve), sanoi Gust iloisena ja laski Miladan edellään kulkemaan.

- Olisitte toki voinut kustantaa eteiseen kynttilän, sanoi Milada kepeästi yrittäen selviytyä pimeässä huoneessa.

Gust laski hänen auringonvarjonsa nurkkaan. - Miksi? Minä tunnen täällä joka sopen ja ystävieni pitää oppia ne tuntemaan. - Miellyttääkö tämä teitä, hyvä neiti?

Gust aukasi huoneensa oven. Virtana tulvi heidän silmiinsä punainen iltavalo. Leveitten, valkoisten tylliuudinten varjostamien ikkunoitten läpi näki Milada auringonpaisteisen kimaltelevan virran laajana ja hitaana kulkevan ohi. Taustassa kohosi loivia, kesävihreitä vuorenrinteitä...

Ja tämän kaiken yläpuolella hohti päivä korkeana, kuin ottaen maasta jäähyväiset kuninkaallisessa purppurapuvussaan. - Verenpunervia viivoja viilsi läpi avaruuden.

- Ihanaa!

- Eikö totta? Eteisessä palava himmeä kynttilä olisi riistänyt meiltä tämän nautinnon. Täytyy astua yön pimeydestä voidakseen täysin iloita auringosta... Mutta ottakaa päällysvaatteenne yltänne!

Milada riisui hattunsa ja shakettinsa, kiinnittäen hiusneulat lujemmin Milada riisui hattunsa ja shakettinsa, kiinnittäen hiusneulat lujemmin paksuun, ruskeaan tukkaansa.