Kirjoitusasetuksia ei voitu päivittää. Lataa sivu uudelleen ja yritä uudestaan.
Kirjoitusharjoitus: "Steyerin perhe" Erkki Kivijärvi
Tarkkuuden laskentasäännöt ovat muuttuneet. Tämä harjoitus alkaa uudelleen alusta.
Valmiin harjoituskerran tallennusta ei voitu vahvistaa. Yritä tallentaa uudelleen kirjoittamatta tekstiä uudestaan.
Kirjoitusharjoitus: "Steyerin perhe" Erkki Kivijärvi
Margherita ja Marianne Steyer kääntyivät Annankadulta Bulevardille ja lähtivät kiireellä kävelemään Hietalahteen päin. Heidät oli kutsuttu syntymäpäiville erään ystävättären kotiin.
Oli pimeä. Iltapäivällä oli taas alkanut sataa lunta, sellaista tammikuista lunta, joka oli kuivaa ja kovaa ja puri poskia. Useista ikkunoista loistivat valot, toisissa häämöittivät vielä joulukuusetkin, joita ei ollut raaskittu viedä pois ennen loppiaista. Ja katulyhtyjen ympärillä olivat vihreät kuutamokehät.
Margherita ja Marianne kiirehtivät askeleitaan. He taisivat olla vähän myöhässä. Täysinäinen raitiovaunu jyristi heidän ohitseen. Sen ikkunat olivat huurteessa ja kello kilahti kimeästi. Heillä oli vielä matkaa kolme kadunkulmaa. He eivät viitsineet puhua mitään toistensa kanssa, vaan molemmat koettivat suojata silmiään ja poskiaan.
Ja turhaahan olisi ollutkin keskustelu. Sillä kumpainenkin tiesi tarkalleen, mitä toinen ajatteli, ja ajatteli itse aivan samaa. Niin oli aina, kun he vieraisiin menivät, mitä muuten ei usein tapahtunutkaan. Joka kerta tuli mieleen se, että heidän kotinsa oli paljon köyhempi, rumempi ja vastenmielisempi kuin muiden kodit. Isä raatoi minkä jaksoi, mutta sittenkin oli aina liian vähän tuloja, vaikka äiti kyllä säästi, missä suinkin voi. Tietysti olisi parin vuoden perästä vähän väljempää, kun Mariannekin saisi tutkintonsa suoritetuksi - hän luki yliopistossa - ja pääsisi ansaitsemaan. Silloin voi hänkin ruveta maksamaan kotiin niin kuin Margherita jo oli tehnyt kohta parin vuoden ajan. Hän oli nimittäin seitsemänneltä luokalta erottuaan saanut paikan pankissa - ei siinä, missä isä palveli, vaan toisessa - ja Marianne saisi kyllä viran hänkin. Olihan ollut puhetta siitäkin, että he muuttaisivat vähän suurempaan huoneistoon. Mutta oliko siitä apua? Tekiväthän heidän vanhat huonekalunsa, merkillisen pikkukaupunkilaiset malliltaan ja sitä paitsi ajan hampaan syömät, rumaksi minkä huoneiston tahansa. Minkä sille voi, että oli köyhä?
Kun tytöt vertasivat kotiaan vaikkapa siihen, johon he nyt olivat matkalla, niin olikin ero silmiinpistävä. Eikä Ruthin isä kuitenkaan ollut sen kummempi eikä kuuluisampi kuin senaatin kanslisti. Mutta tietysti hän oli osannut hankkia itselleen sivutuloja, ja Ruth oli ainoa lapsi. Heitä oli neljä, eikä heidän isällään ollut aikaa eikä tilaisuutta pitää monia virkoja.
Ahdasta elämä oli ollut kaiken aikaa, minkä tytöt jaksoivat muistaa. Ja äiti sanoi, että paljon vaikeammaksi se oli käynyt täällä Helsingissä, kuin se olisi ollut siellä pikkukaupungissa. Mutta siitä huolimatta isä oli onnellinen, että oli päässyt pääkaupunkiin elämään suuren maailman ilmakehässä ja sai edes nähdä elämää. Ja olivat siitä onnellisia tytötkin. Sillä kauheahan oli pikkukaupungin köyhien herrastyttöjen kohtalo: tuskin raukat osasivat ajatellakaan muuta elämää kuin sitä, mikä oli heidän ympärillään, ja korkein onni oli tietysti aikanaan päästä samanlaiseen avioliittoon kuin heidän vanhempansa taikka ehkä vieläkin ahtaampaan... Ei, ei, olihan täällä sentään mahdollisuus nähdä ja kuulla, vieläpä aina silloin tällöin olla mukanakin. Niin, ja sitten oli valinnan varaa: voi sattua eteen mikä käänne tahansa, sillä täällä ei osattu ulkoa joka ihmisen elämäkertaa eikä kellään ollut aikaa tiedustella pikkuasioita, elettiin suuremmin piirtein, otettiin asiat avarammilta kannoilta eikä tuijotettu silmiä likinäköisiksi vertaisiin ja lähimmäisiin. Niin sanoi aina isä äidille silloin, kun tämä joskus kuun lopulla tuli itkeneeksi sitä, että oli lähdetty pois sieltä kaukaa, jossa oikeastaan oli niin hyvä olla omassa talossa ja omassa rauhassa... Ja isä oli oikeassa. Sen myönsi toki äitikin sitten taas alkukuusta, kun ei enää puristanut joka taholta. Tytöillä oli tosin itselläänkin joitakin muistoja varhaisimman lapsuutensa kaupungista, mutta rajoitettu oli niiden piiri, ja ylivoimaisesti hallitsivat sitä kotipiha tuomineen ja isänäiti pippurisine silmineen ja jollakin tavoin valittavine äänineen. Ja heillä olikin sellainen aavistus, että elämä siellä mahtoi olla aivan valitettavaa: kuolettavan ikävää ja vailla kaikkia niitä unten ja toiveitten kiihokkeita, joita täällä sentään joka askeleella tuli ihmisen eteen. Olivat he keskenään monet kerrat siitä puhuneetkin, ja aina olivat he lopuksi tulleet saman pulmakysymyksen portille: "Kenen kanssa siellä olisi voinut mennä naimisiin?" Ja vastaus oli molemmilla sama, vaikkei kumpainenkaan sitä sanonut ääneen, vaan ajatteli vain hiljaa itsekseen: "Jonkun Steyerin kanssa tietysti." Sillä vaikka he pitivät paljon isästään, eivät he voineet olla sisimmässään väheksymättä hänen yhteiskunnallista asemaansa. Ja kuitenkin pääkaupunkilainen Steyer heidän arvoasteikossaan oli paljon ylempänä kuin pikkukaupunkilainen Steyer. He ajattelivat paljon tulevaisuuttaan ja sen yhteydessä heidän ajatuksensa aina kietoutuivat avioliittoon, sillä he ymmärsivät, että se oli ainoa tie, joka voi johtaa heidänlaisensa tytöt siihen yhteiskunnalliseen ylennykseen, jota he pitivät elämänsä päämääränä.
Heidän oli kuljettava Hietalahdentorin poikki, ja sinne kävi mereltä vihainen viima, joka lennätti tuiskun niin tuimana vasten kasvoja, että täytyi kääntyä selin sitä vastaan ja kulkea takaperin. Kun he vihdoin tulivat perille, tuntui oikein hyvältä päästä porraskäytävän tuulensuojaan puistelemaan pahinta lunta pois lakista ja puuhkasta.
Ruth tuli aukaisemaan:
"Arvasin, että te sieltä tulitte... Ei tänne tule muita kuin tyttöjä eikä heitäkään monta. Ensi vuonna, kun täytän... no niin, joka tapauksessa pidän ensi vuonna tänä päivänä kotitanssit ja teidät on kutsuttu jo nyt."
"Missähän kunnossa minun tukkani mahtaakaan olla?" sanoi Margherita ja meni peilin eteen. "Siellä tuulee ja tuiskuttaa lunta eri käskystä."
"Ei sinun tukkasi sen kauheampi ole kuin minunkaan", virkahti Marianne, "mutta minä en aiokaan ruveta sitä korjailemaan, sillä kun ei tule poikia, niin aivan turhaa vaivaahan siinä näkisin."
"Mutta Marianne...", yritteli varoitella Margherita, joka aina näytteli vanhempaa - ikäänkuin Marianne häneen verraten olisi ollut aivan kakara.
Ruth nauroi, mutta hyväntahtoisesti. Ja Marianne sanoi backfischmaisesti:
"Rehellisyys maan perii, ja minä koetan päästä edes jotakin perimään."