Kirjoitusasetuksia ei voitu päivittää. Lataa sivu uudelleen ja yritä uudestaan.
Kirjoitusharjoitus: "Vanhaa Lappia ja Peräpohjaa" Samuli Paulaharju
Tarkkuuden laskentasäännöt ovat muuttuneet. Tämä harjoitus alkaa uudelleen alusta.
Valmiin harjoituskerran tallennusta ei voitu vahvistaa. Yritä tallentaa uudelleen kirjoittamatta tekstiä uudestaan.
Kirjoitusharjoitus: "Vanhaa Lappia ja Peräpohjaa" Samuli Paulaharju
Mutta kaikkein enimmin Rovan Niku oli karjamies ja niittyjen raivaaja. Komeaa karjaa oli Nikun navetassa toistakymmentä päätä ja tallissa oli toisinaan kaksikin hevosta. Näinkin suuri syömäkunta tarvitsi jo paljon heiniä sekä laajoja Lapin jänkäniittyjä ja jokirantaraivioita. Olikin niitä talolle aikoinaan vallattu pitkin sydänmaita, jopa aina Kuortustunturin takaa, Pöyrisjoen kahta puolta, Kuortuslompolosta alkaen penikulmaa pitkältä ylöskäsin, aina Suvannon seuduille asti, parin penikulman päähän Vuontisjärvestä. Toisia jokivarsia, järvirantoja ja jänkiä oli kylän tienoilla.
Muuan sellainen lähiniitty oli Kurkkiojänkä muutaman neljänneksen päässä kylästä, Vuontisjärven eteläpuolella. Mutta Nikun mielestä suuri jänkä tuotti heinää huononpuoleisesti, ei kaikiste oikein niittovaivoja maksanut. Toimelias ukko tahtoi panna sen paremmin kasvattamaan karjankontua. Tuumi, tuumi kauan aikaa, jo viimein keksi keinon: päästää niitylle hiukan vettä, vaikkapa laskee koko jängän joksikin aikaa tulvan valtaan. Ukko tarkasteli seutuja, mittaili maita, tutki tievoja, ja koko asia näytti varsin helpolta. Jängän pohjoispuolella, pikkutievan takana, oli pieni lompolo ja taas vähän matkan päässä, korkean Kurkkiorovan toisella puolen, suuri Vuontisjärvi, jonka vesi oli monta syltä ylempänä niittyjänkää ja lompolon pintaa. Mitäpä muuta kuin kaivaa pieni kanava Kurkkiorovan poikki ja päästää Vuontisesta vähän vettä lompoloon ja siitä taas juoksuttaa jängälle.
Niku ryhtyikin työhön. Hän etsi heikoimman kohdan korkeassa rantatievassa, juuri Kurkkiorovan nokassa, tuskin puoli neljännestä Vuontisjärven luusuasta itään, iskien siihen kuokkansa, ja helposti rupesikin löyhään hiekkasärkkään syntymään koloa. Tieva oli kymmenien sylien levyinen, mutta itsepintainen ukko ahersi hikipäissään vuoden toisensa perästä, kuitenkin vain silloin, kun ei ollut muita hommia. Aina joutoaikoinaan kanavamestari asteli kuokkineen, lapioineen ja kirveineen työmaalleen ja kuoperteli tievan etelärinteestä aloitettua aukkoansa yhä lähemmäksi Vuontisjärveä.
Kyläläiset naureskelivat Rovan ukon rehkimiselle. - On siinä tievaa äijälle ja vielä äijän penikoillekin, he saarnailivat. Joutaa siinä yksi ukko vaikka koko ikänsä kyökyttää, eikä sittenkään heru vettä, niin että yhdet housut kastelisi, sati suuren jängän.
Mutta Uollon Niku, äijäpoika, vain tuherteli tievallaan.
Tuli sitten kevät 1861, ja Vuontisjärven vesi nousi tavallista korkeammalle.
Nyt katsoi kaivajaukko parhaaksi kiiruhtaa työtänsä, rytkäyttää ojan kerrassaan läpi tievan, iskeä vähän Vuontisjärven suonta ja laskea sen ylimääräisiä vesiä jängälleen. Kovalla touhulla hän renkinsä, Joosepin Mikon, kanssa myllersi, kuokki ja lapioi ennättääkseen ennen tulvan laskeutumista puhkaista jäljellä olevan kannaksen.
Oli muuan kirkas kevätpäivä, aurinko valvoi ja paahtoi jo yöt, päivät kaukaista Lappia, lämmittäen ja sulattaen kylmän maan routaista kamaraa. Jäät kelluivat vielä järven selällä, mutta rantavesi jo läikehti vapaana, miltei tievojen tasalla. Lukemattomat jänkälinnut, sirriäiset, suokulaiset, kurmitsat, viklat, kuovit, kaihdit, ja taivaanjaarat pitivät jo äänekkäitä kevätkisojaan vetisillä vuolailla, ja sulissa rantavesissä uiskentelivat ylpeät tohtajat sekä monet muut vesilinnut. Kalamiehetkin taas hyvillä mielin soutelivat läikkyviä kevätvesiä laskien verkkojansa rantapuolille.
Ja Rovan Niku renkeineen rehki ja selkä köykyssä höyrysi kanavallaan. Varhaisesta aamusta asti olivat miehet ihan katketakseen möyrineet hiekassa.
Vain muutamia syliä oli enää murrettava: silloin tulisi jängälle vettä...
Ja silloin sitä tulikin!
Luonto itse ryhtyi avustamaan ahkeraa tievanmöyrijää. Puhkesi kirren alta pikkuruinen vesisuoni, alkaen vain pikkulillin paksuisena hiljalleen iloisena juosta lirittää ukon valmiiseen uomaan.
- Ohoh, johan se alkaa helpottaa! ukko hyvillään hymähti ja katseli myhäillen veden iloista pulppuamista.
- Höyräytethänpäs ja syyvhän tässä puuro ja katsothan, vieläkö tarvithan kuokkaa ja lapiota, ukko tyytyväisenä puheli rengilleen, käpsähti tievalle, kokoili risuja, teki tulen kanavansa reunalle ja rupesi keittämään puuroa. Miehet olivatkin jo nälissään, kun pitkän rupeaman olivat yhteen menoon puskeneet.
Mutta se puuro jäi Uollon Nikolta ja Joosepin Mikolta syömättä.
Vaatimattoman vesisuonen takana oli valtava vedenväki. Iloisena lirittävä pikkulilli kasvoi yht'äkkiä leikkien hyppeleväksi puroksi, ja puro paisui samaa vauhtia vieriväksi virraksi, joka jo ahmien jyrsi ja raastoi Kurkkiorovan pehmeää hiekkaa, rientäen kohisten pitkin Niku-ukon aukaisemaa uomaa, Se oli kuin kansanrunojen merestä noussut peukaloinen, joka samassa hetkessä muuttui mahtavaksi jättiläiseksi.
Puuronkeittäjä unohti keittokattilansa. Ukko alkoi jo aavistaa, että taisi tässä jänkä ruveta kohta saamaan liikoja vesiä... Olisi ojamies jo mielellään tukkinutkin virranjuoksun, mutta siihen ei ihmisen mahdilla ollut enää sanansijaa. Apumieheksi käynyt luonto ei välittänyt enää ukon suunnitelmista, se seurasi vain omia mielitekojansa.
Vierivä virta kasvoi, kiihtyi ja raastoi itselleen yhä enemmän tilaa, murtaen hiekkatievasta kappaleen toisensa jälkeen ja vieden sen pauhaten matkassaan. Sinne vierähtivät rantakappaleen mukana Nikun kuokat, kirveet ja lapiot, mutta puurokattilansa ukko ennätti siepata, kun Joosepin Mikon kanssa laukkasi etemmäksi tievalle katsomaan veden huimaa menoa.