Kirjoitusasetuksia ei voitu päivittää. Lataa sivu uudelleen ja yritä uudestaan.
Kirjoitusharjoitus: "Kulkijoita" Marja Salmela
Tarkkuuden laskentasäännöt ovat muuttuneet. Tämä harjoitus alkaa uudelleen alusta.
Valmiin harjoituskerran tallennusta ei voitu vahvistaa. Yritä tallentaa uudelleen kirjoittamatta tekstiä uudestaan.
Kirjoitusharjoitus: "Kulkijoita" Marja Salmela
Aavikkoa, hehkuvaa hiekka-aavikkoa, minne ikänä katse kääntyy. Ainoastaan etäällä taustassa näkyy vuoria. Siellä on erämaanmaiseman rajavartiosto - rohkeapiirteisiä, paljaanapaistavia kallioita. Niiden muodot ovat rohkeita, rohkeita ovat väritkin. Tiilenkarvainen ja kerman värinen kivi paistaa sinipunertavan, kellertävän ja viheriään vivahtavan rinnalla. Ne synnyttävät valtavia värisointuja, sointuja, jotka ovat mahdottomia kuvata niiden jättimäisessä rohkeudessa. Värit ovat erämaan rikkautta.
Yksinäinen kulkija katselee ihastellen ympärilleen. Mikään ei ole hänelle uutta tai ennen näkemätöntä, mutta se valtaa hänet uudelleen ihanuutensa voimalla.
Hän katsoo katsomistaan. Hän on kauan jo kulkenut tässä erämaassa. Hän on katsellut sen kallioita, sen piikkipensaita, sen terävää suolaruohoa ja sen hehkuvaa hietikkoa. Mutta se ei ole käynyt hänelle vanhaksi eikä yksitoikkoiseksi. Se on aina uusi ja antava niin kuin rikassieluisen ihmisen seura tai kuin aava meren ulappa joka aina samana sittenkin aina uudistuu ja aina antaa.
Kulkija painuu hetkeksi matalalle, suolaruohoa kasvavalle mättäälle levähtämään. Hän muistelee entisiä aikoja. Silloin oli hänelläkin koti ihmisten asuinpaikoilla. Hän muistaa loimun kotoisella liedellä ja käsiä, jotka kerran hellästi puristivat hänen omiaan.
Hän hymyilee. Muistot ovat kauniita, mutta ne eivät herätä hänessä mitään ikävää. Kaikki se, mikä toisille ihmisille on luonnollista, läheistä, jopa välttämätöntäkin on häneltä painunut etäiseen entisyyteen. Erämaa on hänen kotinsa. Sen rikkaudet ovat hänen rikkauksiaan. Hän ei muuta pyydäkään. Hän tahtoo unohtaa kaiken ja vain kiiruhtaa määräänsä kohti.
Hän tarttuu uudelleen sauvaansa ja jatkaa taivallusta.
Kun aurinko keskitaivaalta vähitellen painuu rannan puoleen, saapuu hän keitaalle. Palmujen juurella rehoittaa mehevä nurmi. Kameli on painunut lähelle nurmikon reunaa lepäämään. Muutamat tuuheavillaiset lampaat nyhtävät suuhunsa mehukasta ruohoa vesilammikon reunalta. Tiestä väsynyt kulkija istuu mättäällä lepuutellen jalkojaan.
Uusi tulokas painuu viereiselle mättäälle. Hän tervehtii, mutta ei käy puhelemaan. Hän tahtoo ensin tarkastaa tuntematonta toveriaan. Toveri tarkkaa samoin häntä. Sitten kumpikin ottavat esille evästä, hedelmiä ja leipää ja käyvät aterioimaan. Sitä tehdessään he alkavat keskustella. He tekevät kumpikin johtopäätöksiä toverinsa puheesta. He käsittävät pian, että he molemmat ovat kulkeneet kauan, nähneet paljon ja myöskin ajatelleet paljon. He panevat iloiten merkille, että he käyttävät samaa kieltä ja että joskus heidän puhellessaan helähtää kuin kirkas kellon ääni kautta erämaan.
Kun toinen viimein nousee jatkaakseen matkaa nousee toinenkin. He astuvat rinnatusten eteenpäin, mutta eivät keskustele. Aavikon läpi taivaltajat eivät puhele paljon. Illan tullen he hakevat itselleen levähdyspaikan saman kallion juurella. Aamulla he jatkavat kulkuaan vaiteliaina ja toinen toisiaan tarkaten.
Päivän ollessa korkeimmillaan he taas lepäävät. Silloin he keskustelevat. Se syväsävelinen kellon sointu helkähtää silloin taas kautta erämaan. Se tulee kaukaa, niiltä seuduin, jossa ihmiset elävät yhdessä lähellä toisiaan ja samalla se tulee läheltä kuin heidän omasta povestaan.
- Te olette kulkenut kauan ja nähnyt paljon sanoo toinen.
Toinen nyökkää. - Te samoin, jatkaa hänen katseensa.
- Hämmästyin kuullessani teiltä omaa kieltäni. Villihevosten kanssa olen haastellut. Haaskakotkan siipien havina on ollut soittoani. Omaa kieltäni puhuvaa ihmistä en ole tavannut.
- En minäkään.
- Oma on aina omaa, jatkaa toveri.
He katsovat toisiinsa ja kirkas ilo kajastaa molempien katseesta.
Silloin helkähtää taas se rikas, syväsointuinen sävel kautta erämaan. He katsovat uudelleen toisiinsa ja hymyilevät.
- Se on sopusoinnun ja yhteisymmärryksen syväsointuinen sävel, sanoo kulkija. - Sen ääni helkähtää kautta erämaan ainoastaan silloin, kun elämä avaa meille kauneimpia rikkauksiaan.
He jäävät äänettöminä kuuntelemaan. Kun he viimein jatkavat matkaa tuntuu hiekka upottavan jalkaa vähemmän kuin ennen ja auringon näännyttävin helle on ohi.
He kulkevat kulkemistaan, enimmäkseen vaieten. Ainoastaan levähdyspaikoissa he puhelevat. Öisin he yhdessä koettavat torjua yön vaaroja. Yhdessä he iloitsevat nähdessään keitaan ja yhdessä he tervehtivät uuden aamun sarastusta. He eivät laske päiviä. Aika erämaassa on seisauksissa. Se on rajatonta ja rannatonta kuin aavikon hietikko ja kaipuu kulkijan povessa.
Kerran, kun he nousevat virkistävästä levosta, jäävät he kumpikin arvellen katselemaan ympärilleen.
- Nyt käännyn suoraan vasempaan, sanoo toinen.
Toveri pudistaa päätään. Se ei ole suorin tie. Sille ei kannata lähteä.
- Se on ehdottomasti paras. Etkö näe, että jos jatkamme suoraan eteenpäin, painumme eksyttävien kallioiden keskelle. Siellä kotkat ja vuorileijonat vaanivat meitä.
- Minä en pelkää niitä. Mutta minä pelkään mutkateitä.
- Sinä olet luvattoman itsepäinen. Usko minua, minä en vie harhaan.
- Eikö meidän nyt, kuten ennenkin, ole pyrittävä eteenpäin ajattelematta muuta kuin päämäärää.
- Minun päämääräni on täälläpäin.
- Voi olla. Käänny sitten sinne. Minun täytyy jatkaa entiseen suuntaani.
He käyvät kuin yhteisestä suostumuksesta uudelleen istumaan. He puhelevat, kuten ovat puhelleet usein ennenkin. Kumpikin jännittää tietämättään kuuloaan. He odottavat kellon helkähdystä, vaan sitä ei kuulu. Sopusoinnun syväsävelinen kello on ääneti.
Onko se säröllä?
Viimein he nousevat ja kumpikin kääntyy astumaan omaan suuntaansa. Kuljettuaan vähän matkaa pysähtyy kuitenkin se, joka keitaalta oli löytänyt tuntemattoman toverin. Hän jää katsomaan pois kiiruhtavan jälkeen. Aurinko näännyttää häntä. Hiekka polttaa jalkaa. Hänestä tuntuu mahdottomalta jatkaa.
Etenevä toveri eroittautuu enää vain pienenä pisteenä aavikon hiekkamerestä.
Voisikohan hän kuulla, jos huutaisi? Kantautuisiko ääni vielä noin kauaksi?
Mutta mitäpä apua siitä, vaikka koettaisikin? Hän ei voi muuttaa mitään, ei peräytyä, ei kääntyä toiseen suuntaan. Olisi valheellista yrittää. Totuus on ainoa ihmislasta kannattava perustus. Totuudelle sellaisena kuin kukin sen tuntonsa tinkimättömän tuomion edessä käsittää, ei voi koskaan liian suuria uhria kantaa.