Kirjoitusasetuksia ei voitu päivittää. Lataa sivu uudelleen ja yritä uudestaan.
Kirjoitusharjoitus: "Syvistä hetteistä" Marja Salmela
Tarkkuuden laskentasäännöt ovat muuttuneet. Tämä harjoitus alkaa uudelleen alusta.
Valmiin harjoituskerran tallennusta ei voitu vahvistaa. Yritä tallentaa uudelleen kirjoittamatta tekstiä uudestaan.
Kirjoitusharjoitus: "Syvistä hetteistä" Marja Salmela
Syrjäisellä pienellä maalaisasemalla oli tänä koleana kevätpäivänä liike kuitenkin tavallista vilkkaampaa. Kahden perheen muuttokalut olivat yht'aikaa sattuneet saapumaan asemalle, ja oli pidettävä kiirettä, jotta junavaunut saataisiin ajoissa tyhjennetyiksi.
Kuormia purettiin ja pinottiin. Kilvan veivät hevosmiehet, tavaroita asemalta ja kilvan palasivat toisia hakemaan. Ainoastaan silloin tällöin malttoivat he sanoa sutkauttaa sanan toisilleen tehdäkseen työn kevätkylmässä niin hauskaksi kuin mahdollista.
Muuttoatekevät sitä vastoin eivät toisistaan välittäneet. He olivat vieraita paikkakunnalla ja vieraita toisilleen. Heillä oli kullakin tarpeeksi ajateltavaa muuttopuuhissaan.
Eräs mies ja nainen, nähtävästi aviopari, huolehti yhdessä kahden vaunun purkamisesta. Kun nainen valvoi tavaroiden vaunusta purkamista, saattoi mies kuormien kuljettajia vähän matkan päähän näkyvään huvilaan ja päinvastoin.
Toisten vaunujen luona johti työtä ainoastaan nuorenpuoleinen nainen. Kun miehet kuormineen lähtivät asemalta, seurasi hän heitä melkein juoksujalkaa huvilaa kohden, joka etäämpänä pilkisti puiden keskeltä, ja kun ajajat palasivat, kiiruhti hänkin jo asemalle oikaisten niityn poikki, missä pohjoinen armottoman kylmänä vastaanpieksi.
Näytti kuitenkin siltä kuin hän ei olisi tuulta huomannutkaan. Ei hän myöskään, kuten toiset, silloin tällöin seutua silmäillyt puoleksi uteliaana, puoleksi arvostellen. Hän näkyi ajattelevan ainoastaan työtään.
Kun ilta rupesi hämärtämään, oli kiirekin asemalla jo lakannut. Rautatien tavaravaunut seisoivat tyhjinä syrjäraiteilla eikä ajomiehiä näkynyt enemmän kuin vastamuuttaneitakaan. Kaikki asemalla oli yksinäistä ja hiljaista, aivan kuin ei mitään erikoista olisikaan tapahtunut. Asemapäällikkö rouvineen vain jutteli päivän tapahtumasta. Tuntuva lisä niukanlaiseen seurapiiriin ei ollut mikään vähäinen asia yksinäisessä maalaiskylässä. Minkälainen tämä lisäys mahtoi olla, edistäisikö se iloa ja hauskuutta paikkakunnalla, vai harmiako hankkisi, siitä keskusteltiin.
Kenenkään ei tarvinnut kauan pysyä tiedottomana siitä, minkälaisia ihmisiä herra ja rouva olivat, jotka nyt olivat paikkakunnalle muuttaneet. Kumpikin tuntuivat olevan ihmisystävällisintä laatua. Heidän huvilansa sijaitsi aivan lähellä asemaa, ja heillä oli yhtenään asiaa sinne. Kaikille, joita tapasivat, esittivät he kohta itsensä ja aina heillä oli kysymyksiä kymmenittäin, tiedonantoja yhtä paljon.
Kaikesta ilmeni, että he eivät suinkaan aikoneet viettää eristettyä elämää, välittämättä naapuriensa vaiheista ja kohtaloista.
Toista oli etäämpänä olevan huvilan asukkaan. Hänestä ei tiedetty paljon muuta, kuin että hänen nimensä oli Eine Winter.
Muutamia kuukausia sitten oli hän ensi kertaa käynyt paikkakunnalla ja silloin ostanut sieltä pienen palstatilan puutarhoineen, puistoineen ja keltaiseksi maalattuine huviloineen. Kauppakirjat oli tehty herra Yrjö Winterin nimeen, joka arvattavasti oli ostajan isä tai veli. Naimisissa hän ei saattanut olla, sillä hänellä ei ollut sormuksia.
Kaupat tehtyään oli neiti Winter matkustanut pois, eikä kukaan häntä sen jälkeen ollut nähnyt, ennenkuin hän nyt yht'äkkiä oli tänne saapunut.
Asemapäällikön rouva, joka ikkunasta teki huomioitaan, tuli muuttopäivänä vakuutetuksi siitä, että neiti Winter ei saattanut olla nuori. Hän näytti heikolta ja väsyneeltä. Eikä hänen kasvoillaan näkynyt jälkeäkään tuosta odottavasta ilmeestä, joka tavallisesti kuvastuu nuoren naisen kasvoilla, kunnes se vaihtuu joko elämän suoman pettymyksen tai tyydytyksen siihen painamaan leimaan.
Hänen pukunsakin teki melkein samanlaisen vaikutuksen. Huolimaton se ei oikeastaan ollut, mutta kovin kulunut. Näytti siltä kuin hän ei olisi omistanut sille kerrassaan minkäänlaista huomiota. Nuori neiti Winter ei siis voinut olla. Siitä oli rouva varma.
Nähtävästi häntä ei kuitenkaan vielä sopinut vanhojenkaan joukkoon laskea. Sentähden oli ihmeellistä, että hän itsepintaisesti pysytteli yksinään, antamatta toisille edes tutustumisen tilaisuutta. Häntä ei muuton jälkeen näkynyt asemalla, ei pitkiin aikoihin.
- Tulleeko edes nyt, arveli asemapäällikkö rouvalleen. - Nyt hänelle on saapunut kirje.
- Huolineeko kirjeistäkään, tuumi rouva.
Mutta sinä päivänä ei toivo pettänyt. Hetken kuluttua seisoi neiti Winter pilettimyymälän kohdalla kysyen postia.
Saatuaan kirjeensä ja luettuaan sen, lisäsi hän vielä lyijykynällä sanasen toiseen, minkä oli muassaan tuonut, sulki sen ja pisti laatikkoon. Sitten hän poistui.
Mutta muutaman päivän kuluttua tuli hän uudelleen asemalle, nyt ei enää vanhassa asussaan, vaan yksinkertaisessa mutta sievässä kävelypuvussa, uusi hattu päässään ja käsineet käsissä.
Hän näytti vallan juhlapukuiselta, arveli asemapäällikön rouva, tehdessään huomioitaan.
Hevosen ja rattaat oli neiti Winter myöskin toimittanut asemalle ja lisäksi pyörätuolin, jonka varovaisesti asetti asemasillalle. Samassa kun juna pysähtyi, kiiruhti hän ajomiehen kanssa vaunuun, josta he hetkisen kuluttua palasivat, kahden puolen tukien vanhanpuoleista herraa, jonka hellävaroin sijoittivat pyörätuoliin.
Vanha nainen, peitteet, patjat ja suojahuivit käsivarrellaan, seurasi toisia.
Juna puski puhkien eteenpäin. Vanha nainen nousi rattaille, johon tavaratkin jo oli kuormittu, ajomies asettui rinnalle, ja neiti Winter pani pyörätuolin liikkeelle.
Pian oli koko pieni seurue kadonnut tielle keltaiseen huvilaan päin.
Siitä päivästä alkaen saapui sanomalehtiäkin huvilaan. Neiti Winter kävi itse niitä aina asemalta hakemassa, mutta muulloin ei häntä siellä näkynyt. Ainoastaan ne, jotka kesäisin soutelivat pienellä sisäjärvellä ja ohjasivat lähelle keltaisen huvilan rantaa, paremmin nähdäkseen joen, joka suurten kivien ja vanhojen riippakoivujen lomitse lähellä huvilaa laski järveen, näkivät neiti Winterin usein käsitöineen istuvan isänsä vieressä avonaisella verannalla tai työntävän pyörätuolia pitkin hiekoitettuja teitä huvilaan kuuluvassa, puistontapaisessa metsikössä.
Hiljaista ja eristettyä näkyi heidän elämänsä olevan. Sairas pyörätuolissaan ei tiettävästi vieraita kaivannut eikä Maija, talon vanha palvelija, liioin näyttänyt seurankipeältä. Mutta sitä ihmeteltiin, että neiti Winterkään ei näkynyt seurasta välittävän.
Itse hän tuskin tuli huomanneeksi, miten yksin oli. Hän oli siihen niin tottunut. Silloin tällöin vain, kun hän asemalla näki kirjavan joukon paikkakunnalla oleskelevia kesävieraita ja kuuli kuin humauksen elämän levottomasta hyörinästä, tuli hän ajatelleeksi, miten ihmeellistä oli näin ihmisjoukkojen ympäröimänä kuitenkin elää kuin kaiken ulkopuolella, elää yksinäistä, eristettyä elämää.
Ei hän oikeastaan muuta toivonutkaan. Hyvä oli, niinkuin oli. Joskus vain painoi tietoisuus tuosta ainaisesta "ulkopuolella" olosta mielen niin kaihoisaksi.
Eine Winter tuli tätä selvään tunteneeksi ensi kertaa eräänä iltapäivänä loppukesällä, kun hän asemalta palatessaan joutui kulkemaan muutamien kaupungista tulleiden nuorten neitien takana. Hän huomasi keskustelusta heidän tulleen tänne tervehtimään yhteistä tuttavaa, joka kesäisin asui huvilassaan aivan lähellä Einen kotia.
Oli lämmin elokuun iltapuoli. Ilma oli tuoksua täynnä. Päivän kuluessa oli tullut useampia sadekuuroja, ja nyt pudota rapisivat suuret, kimaltelevat pisarat, päivän samalla paistaessa pilven takaa.
Vieraat eivät kuitenkaan olleet sateesta milläänkään. He olivat iloissaan siitä, että pääsivät maalle ja kaikkein iloisin joukossa oli itse emäntä, joka oli tullut vieraitaan vastaanottamaan.
Hän kulki ensimmäisenä iloisesti kertoillen, millä aikoi vieraitaan kestitä.
Kahvia tietysti ensiksi. He saisivat itse sen keittääkin. Pannu porisi jo liedellä. Oli jouduttava, jott'ei kiehahtaisi yli laitojen. Kahvit juotuaan saisivat paistaa pannukakkuja ja illaksi vielä hiilloksessa paistikkaita. Eikö kelvanneet sellaiset kestit!
Eine Winter loi pikaisen silmäyksen häneen, joka jutteli. Hän oli niin raittiin, niin reippaan ja iloisen näköinen, että hänestä täytyi pitää. Eine oli jo muutaman kerran ennenkin häntä mielihyvällä katsellut. Kulkiessaan huvilan ohi oli hän nähnyt hänen milloin kuokkivan ja kaivavan puutarhassaan, milloin sahaavan puita tai maalaavan puutarhapenkkiä päiväpaisteisella pihamaalla. Hän tiesi neidin nimen olevan Irja Björk ja hän oli usein ajatellut, että oli ymmärtäväistä kuluttaa aikaansa tuollaiseen, mutta sen enempää huomiota ei hän kuitenkaan ollut omistanut tälle naapurille.
Eine arveli usein oikeastaan kadottaneensa kykynsä kiinnittää huomiota ihmisiin yksilöinä. He olivat kaikki hänelle ainoastaan ihmisiä. Kaikki olivat he luodut taakankantajiksi, sen hän tiesi. Ja sen tiesivät itsekin, jos vain olivat heränneet itsetietoiseen elämään. Millainen tuo taakka oli, oliko raskas vai keveä, kannettiinko sitä nuristen ja nääntyen vaiko rohkein mielin, sitä hän usein ajatteli nähdessään ihmisiä. Sitä hän täälläkin oli ajatellut vieraissa oloissa ja vieraiden ympäröimänä kulkiessaan yksinäisillä kävelyillään toisen tuntemattoman pienen kodin ohi toisensa jälkeen. Hän ei tietänyt, keitä asui noissa kodeissa eikä halunnut tiedustellakaan. Tuntui vain lämpimältä ajatella heitä lähimmäisinä, ihmisinä. Mutta persoonallista, yksilöllistä lähestymistä, sitä hän ei kaivannut.
Kun hän nyt, kulkiessaan iloisen seurueen takana, pakostakin joutui kuulemaan heidän keskusteluaan, tuntui siltä kuin hän ensi kertaa pitkiin aikoihin olisi häntä ympäröivästä ihmisjoukosta erottanut yksilön. Eikä hän voinut olla ajattelematta, että se, jonka hän tässä oli kohdannut, rohkeana ja reippaana kantoi osaansa elämän taakasta. Siksi teki jo yksin hänen läheisyytensä hyvää.
Iloinen seurue poikkesi mäenrinteelle rakennettuun huvilaan. Eine jatkoi yksinäistä matkaansa. Mutta vieraiden raikkaat äänet kaikuivat kauan hänen korvissaan, ja hämmästyksekseen huomasi hän melkein kadehtivansa niitä, jotka nyt pitivät hauskaa kahvipannun ja loimuavan lieden ääressä.