Kirjoitusasetuksia ei voitu päivittää. Lataa sivu uudelleen ja yritä uudestaan.
Kirjoitusharjoitus: "Unelmiensa uhri" Marja Salmela
Tarkkuuden laskentasäännöt ovat muuttuneet. Tämä harjoitus alkaa uudelleen alusta.
Valmiin harjoituskerran tallennusta ei voitu vahvistaa. Yritä tallentaa uudelleen kirjoittamatta tekstiä uudestaan.
Kirjoitusharjoitus: "Unelmiensa uhri" Marja Salmela
Eevi makasi peitteiden ja patjojen suojaamana sanatoorion verannalla. Taivaan rannalla loistivat Norjan lumipeitteiset tunturihuiput, ja alempana siinti sinertävä kukkulasarja.
Kuukauden päivät oli Eevi ollut täällä, ainoastaan kuukauden, mutta aika tuntui vuosilta. Hän oli tullut tänne väsyneenä, murtuneena ja välinpitämättömänä kaikesta. Semmoiseksi oli hän vähitellen käynyt, osaksi ruumiillisen sairauden, osaksi ainaisen alakuloisuuden vaikutuksesta. Välinpitämätön oli hän kokonaan ollut matkankin suhteen. Mutta hänen vanhempansa sitä ehdottomasti toivoivat, ja Heikkikin sitä viimein tahtoi, kun se kerran oli vanhempien toivo, ja kun he pitivät huolta kaikista kulungeistakin.
Niin päätettiin matka, ja Heikki itse tuli Eeviä saattamaan. Mutta hänen oli kohta palattava kotiin, jonne virka kutsui. Eevin äiti oli käynyt sairaaloiseksi ja oli sitäpaitsi matkustamiseen kokonaan tottumaton, joten hän ei uskaltanut mukaanmenoa ajatellakaan. Vanhemmat olivat siksi tahtoneet hankkia Eeville jonkun tuttavan seuraksi tuntureille, mutta Eevi oli toista mieltä ja pani tahtonsa täytäntöön. Hän sai Viljon mukaansa ja vanhan Maijan.
Täällä olivat he nyt olleet kohta kuukauden. Maija hoiti Viljoa, ja Eevi lepäili. Jalkeilla hän oli, vaan ei jaksanut muuta kuin pukeutua ja sitten levätä sohvan nurkassa verannalla. Lääkäri tahtoi häntä joskus kävelemäänkin, mutta siihen ei hänellä tuntunut olevan voimia. Hän oli väsynyt, niin läpeensä väsynyt ja voimaton! Hän tahtoi olla yksin ja rauhassa, vain levätä täällä kauniin luonnon helmassa.
Sanatooriolle kuului läheisen kosken kohina. Se oli Eeville kotoinen sävel. Se oli kuin tervehdys Soinamon rannoilta. Hän kuvitteli mielessään nukkuvansa kanervikossa kotikosken partaalla. Unohtuivat väliset vuodet ja kaikki niiden tuottamat kärsimykset. Hän oli lapsi ja oli väsynyt. Ei hän unelmoinut, ei toivonut mitään. Hän lepäili vain, ja kehtolaulua soittivat Soinamon korkeat koivut, soittivat koskessa valkeat vaahdot.
Eräänä päivänä Eevin näin lepäillessä, sillävälin kun Maija oli vienyt Viljon päivä-unta nukkumaan, vaipui Eevikin kesken mietteittensä makeaan uneen. Hän nukkui vielä, kun Maija tunnin kuluttua palasi verannalle ja hiljaa asettui istumaan läheiselle penkille.
Tutkivasti tarkasti Maija nukkuvan emäntänsä kasvoja. Olipa poski vähän pyöristynyt ja alkanut punoittua. Noinkaan tyytyväiseltä ei ollut hän näyttänyt isoon aikaan. "Hyvä, kun nukkuu", ajatteli Maija, "nukkukoon vaan!"
Mutta mahtoi Maijalla olla jotain erityistä mielessä, sillä kun Eevi yhä nukkui, alkoi hän käydä kärsimättömäksi, eikä se tunne hänessä vähällä herännyt. - Saisi rouva jo herätä!
Samassa avasikin Eevi silmänsä. "Maija, sinäkö siinä? Näin unta, niin ihmeen kaunista unta. Minä olin Soinamossa - kosken rannalla. Päivä paistoi ja kukat tuoksuivat. Ne nyykäyttivät päätään, ja toinen kuiskasi toiselle: 'Eevi on tullut, Eevi on täällä.' Minä tunsin siitä omituista, ennen aavistamatonta iloa ja juoksin heitä suutelemaan huudahtaen aivan ääneen: 'Rakastatteko minua siis vielä, rakastatteko edes pikkuisen?' Koko metsä silloin kumartui, ja kukkaset nyykäyttivät päätään. 'Rakastamme, rakastamme', soi ylläni ja ympärilläni. Mutta samassa seisoin yksin keskellä suurta puutarhaa. Puut olivat paljaina, kukat makasivat maahan taittuneina, ja kylmä tuuli jäädytti jäseniäni. Silloin aloin itkeä. Mutta samassa tulit sinä Maija: 'Älä itke lapseni, älä', lohduttelit sinä. 'Kylmää ja kolkkoa on, mutta minä säästin sinulle suuren, kauniin omenan.' Samassa minä heräsin, ja sinä minulle hymyilit aivan niinkuin unessakin."
"Jos tuo nyt totta olisi, niin on Viljo varmaan se rouvan omena", sanoi Maija ja myhähti.
"Niin", sanoi Eevi miettivästi, "hänhän on ainoa iloni täällä." Mutta sitä sanoessaan tunsi hän, ettei Maijan selitys häntä tyydyttänyt. Viljo oli tosin hänen paras ja ainoa ilonsa, mutta äskeinen uni oli kokonaan siirtänyt hänet menneisyyden maailmaan, siksi hän ehdottomasti selitykseltä vaati jotain yhteyttä lapsuuden muistojen kanssa.
"No, joko rouva nyt on jättänyt unensa sikseen", kysäisi Maija hieman kärsimättömästi. "Minulla olisi uutisia kerrottavana. Kuulkaa nyt miten äsken kävi!"
"No, miten!" Eevi ei näkynyt olevan kovinkaan huvitettu, mutta Maijalle mieliksi kuunteli hän tämän innokasta kertomusta.
"Niin, tietäkääpäs, kun minä tulen siihen pitkään käytävään, joka on etehisen vieressä, tulee siellä vastaani se kikkarapäinen palvelustyttö ja säplättää jotain, kuka ties mitä, vaikka se tietää, etten minä heidän puhettaan ymmärrä. Pari kertaa hän sanoi: 'herr Vinlant', mutta minä ajattelin, että olkoon niitä herroja vaikka viis, ja aioin mennä, mutta silloin hän sanoi: 'no', ja nykäisi käsivarresta etehiseen. Siellä riippui naulassa takki, jota hän osotteli ja sanoi: 'kom Vinlant.' Takissa oli merkkinä kaksi kirjainta, mutta mistä minä lukematon ihminen niitä ymmärtäisin, vaan sen minä nyt ymmärsin, että se herra oli Suomesta, ajatelkaa, Suomesta, rouva kulta!" - Maija oli ihan haltioissaan.
"Vieras herra, mitä iloa meillä hänestä", sanoi Eevi hiukan hymyillen Maijan innostukselle.
"Niin, mutta Suomesta! Saa taas kerran kuulla puhetta, jota ymmärtää."
Vähitellen sai Maija innostuksensa Eeviinkin tartutetuksi, ja oikein uteliaana odotti hän Maijan palaamista, kun tämä puolisen aikaan oli mennyt silmälläpitämään ruokasaliin kokoontuvia herroja.
Kauanpa Maija viipyikin. - Eevi kävi jo ihan kärsimättömäksi. Mutta Maija sitävastoin odotti levollisena, kunnes sai asiansa toimitetuksi.
Kun herrat kokoontuivat ruokasaliin, ei Maija heidän joukossaan huomannut ainoatakaan uutta tulokasta, siksi jäi hän odottamaan aterian päättymistä. Hän oli juuri syventynyt miettimään, miten pian hänen uudet kenkänsä täällä tunturilla olivat vanhoiksi kuluneet, kun herrat alkoivat ruokasalista poistua.
Nyt silmät auki!
Voi - Maija löi kätensä yhteen niin että läiskähti. Hän oli nähnyt erään herran lähestyvän tuota tunnettua takkia, heittävän sen hartioilleen ja poistuvan. Melkein lentämällä meni Maija. "Voi hyvänen aika, rouva kulta", sanoi hän läähättäen, "se on se meidän tohtorin poika, se Erkki herra."
Erkki herra! Nyt vasta Eevi ymmärsi, ja miten kummasti se vaikutti häneen! Häntä ihan vapisutti äkillisestä mielenliikutuksesta. Erkki ja hän tapaisivat siis toisensa täällä, tapaisivat pitkän eron jälkeen! - Ainoastaan kerran olivat he toisensa nähneet, sittenkun Eevi Soinamosta muutti, ja silloinkin aivan pikipäin. Hyvin vähän oli Eevi Erkistä kuullutkin, oikeastaan ei muuta kuin että hän oli lueskellut Helsingissä, kunnes viime talvena äitinsä kuoltua oli matkustanut ulkomaille. Ja nyt -!
Maija innostui kertomaan tapauksen toisensa jälkeen Eevin ja Erkin yhteisistä leikeistä. Eevi kuunteli, ja kotimuistoihin liittyivät nyt muistot lapsuuden leikkitoverista. Lujin sitein kietoi hänet menneisyys. Pois väistyivät tajunnasta viime vuodet, pois nykyhetkikin. Menneisyys palasi, palasi lapsuus muistoinensa, sen olot, sen tunteet, sen leikit ja työt.
Ensimmäinen nykyisyyteen kohdistuva ajatus oli: "milloin me toisemme tapaamme." Maija tahtoi mennä Erkkiä etsimään, mutta siihen ei Eevi suostunut. Tottahan he muutenkin tapaisivat! - Mutta tunti kului toisensa jälkeen, eikä ketään kuulunut. Aurinko alkoi jo laskea. Silloin täytyi Eevin, joskin vastahakoisesti, mennä levolle.