Kirjoitusasetuksia ei voitu päivittää. Lataa sivu uudelleen ja yritä uudestaan.
Kirjoitusharjoitus: "Merimajamme ja me" Venny Soldan-Brofeldt
Tarkkuuden laskentasäännöt ovat muuttuneet. Tämä harjoitus alkaa uudelleen alusta.
Valmiin harjoituskerran tallennusta ei voitu vahvistaa. Yritä tallentaa uudelleen kirjoittamatta tekstiä uudestaan.
Kirjoitusharjoitus: "Merimajamme ja me" Venny Soldan-Brofeldt
Venheeseen lastataan kalastus- ja maalivehkeet, eväät ja vaatteet. Ilman varavaatteita ei näet ole viisasta lähteä merelle. Eihän milloinkaan voi tietää, mitä voi tulla. Pieni kirves on myös välttämätön, samaten juomavesi ja jokin keittoastia. Ovet suljetaan, mikä ei muulloin koskaan tapahdu, ja avain kätketään sammalikkoon tiettyyn paikkaan. Viime hetkessä aina joku muistuttaa: "Ovatko suola ja tulitikut varmasti mukana?"
Sitten nostetaan purjeet ja luovitaan tietysti ensiksi lahdesta ulos. Vain pohjoistuulella näet pääsee luovimatta. Muut tuulet kiertävät kaikki sinne sisälle ja haittaavat ulospääsyä.
Mihin nyt mennään? - tuumitaan. Ehkä Österbådaniin? - Eihän toki. Siellähän voi päästä maihin vain itäpuolelta, senhän viimein huomasimme. Jäisimme tuulenpuolelle. - Tahi Långskäriin? Se taas on kaukana, ja sinne päästäksemme saamme luovia ikuisesti, vaikkakin satama siellä on hyvä. - Mutta jos lähdemme suoraan ulos merelle, vetää purje niin meno- kuin paluumatkallakin. Ja silloin saavumme Vackralandiin. Suoraan etelään siis tällä kertaa - nimikin jo houkuttelee! Siellä onkin pieniä poukamia joka puolella, joten vene on aina jossakin tuulilta turvassa.
Kun ensimmäisen kerran saavuimme tälle luodolle, hämmästyimme suuresti. Kotoa katsottuna se näytti ihan mitättömältä. Ja nyt kuitenkin oli edessämme monimutkainen, avara saari. Oikeastaan niitä oli useampiakin.
Ylhäältä vuorelta katsottuna näyttää ympäröivä meri uskomattoman siniseltä, ja sileät kalliorannat maininkien huuhtomina kiiltävät hopeisina. Ei kai missään Suomessa saa nähdä niin syvää ja puhdasta sinistä kuin tällaisella ulkoluodolla. Kokematon ei ottaisi uskoakseen, vaikka näkisi kuvankin, että meidän meremme voi olla noin komea. Onhan Suomenlahti maineeltaan harmaa.
Koreutta lisäävät vielä salmet, joissa matala vesi muuttuu kirkkaan vihreäksi taittuvien vaahtopäiden alla. Puita tai pensaita ei ole. Varmaankin huuhtovat myrskyt talvella kaikkien näiden saarien yli. Kukkia vain ei täältäkään puutu. Päivänkukat varsinkin tarrautuvat juurineen vuoren halkeamiin ja ovat sangen kauniit kirkkaassa valossa.
Tällä kerralla näemme ihmeeksemme jotakin aivan erikoista, ensihetkellä selittämätöntä. Korkeammat paikat loistavat oranssinkeltaisina, ja sen ylle on levitetty hieno lumivalkoinen pitsikoriste. Omituinen ilmiö. Huomasimme pian, että voimakas keltainen väri oli sateen jälkeen kosteilla jäkälillä, jotka kasvoivat niin tiheässä, ettei kallion oma väri ollenkaan päässyt näkyviin. Lokit, jotka levottomina kaartelivat päittemme yllä, ilmaisivat pian syyn valkoiseen pitsipeittoon. Emme usein tätä nähneet. Keltainen jäkälä "sammuu" pian, muutaman päivän kuivuttuaan se on jo harmahtava. Valkoinen kudos on kestävämpi.
Kun vene on hyvästi ja varmasti sijoitettu, tavarat nostettu rantaan ja ensimmäinen ihailumme tyydytetty, hajaannumme, ja jokainen menee omiin harrastuksiinsa. Ellei turhista vaatekappaleista ole jo venheessä luovuttu, tapahtuu se heti perillä, sillä saari on polttavan kuuma.
Pojat tietysti ensi töikseen asettavat kiikarinsa korkeimmalle huipulle keksiäkseen hylkeitä etäämmiltä luodoilta.
Ahkera kalamies lähtee pitkin rantoja saalista hakemaan. Ainakin yksi ateria on saatava kokoon. Maalari lähtee omalle löytöretkelleen ja hakee sopivan paikan telineilleen. Hyvä olisi, jos samalla löytyisi tuulen suoja ja jonkin verran varjoakin kiven tai kallion takaa, mutta se ei ole aina mahdollista. Välistä löytyy sentään niin hyvä paikka, ettei missään atelierissa ole sen mukavampaa: Hyvä istuin, sopiva varjo ja haluttu näköala. Silloin on kiire käsissä, ei sovi kauan miettiä eikä epäröidä, sillä meren kasvot muuttavat alituisesti ilmettään. "Toiseen kertaan" ei voi luottaa.
Sill'aikaa edistyvät muut asiat tavallista menoaan. Nisse tarkastaa salaiset linnunpesät ruohikoissa.
On löydetty ajopuita juuri sen verran, että ne riittävät yhdeksi tuleksi. Hilma sytyttää tulen. Kun hiillos on valmis, saapuvat jo ahvenetkin, lihavat, tummanvihreät, kuten aina näin syvässä vedessä. Sitten alkaa tärkeä homma. Ahvenet avataan, huuhdotaan puhtaiksi ja suolataan vahvasti sisältä, koska ne paistetaan suomuksineen. Kalat levitetään hiilille, jossa ne pian rupeavat pihisemään, sitten ruskettumaan. Nyt niitä täytyy huolellisesti hoitaa ja kääntää, etteivät ne pääse palamaan. Paistuneina ne pannaan kasaan voipaperin sisälle, jossa ne vielä hiukan pehmenevät. Sill'aikaa jo kahvipannukin alkaa kiehua. Eväskori odottaa varjoisassa paikassa, kermapullo on piilotettu kallionrotkoon, koska täällä ei ole märkää hiekkaa, joka muuten tavallisesti korvaa jääkellarin.
Vihdoin Hilma huiskuttaa huivillaan, ja huuto "kahville" kulkee miehestä mieheen. Kokoonnutaan leiripaikkaan. Silloin täytyy maalarin työn olla valmis, sillä hän ei suinkaan tahdo jäädä seuranpettäjäksi. Jokainen valitsee mukavan, mieleisensä asennon, kuka on pitkällään jossakin lämpöisessä leposohvassa, toinen istuu mukavasti nojatuolissa, joko päivänpaisteessa tahi varjossa, kuten kukin haluaa. Ainahan sen verran varjoakin löytää. Ja sopiihan istua vaikka kyykysillään, jos niin notkea on.
Ateria on ruhtinaallinen. Olemme vakuutetut siitä, ettei ruoka missään, ei edes loistoravintolassakaan, voi olla sen parempaa kuin nämä ahvenet ja voileivät. Ruskean kalankuoren sisällä on liha lumivalkoista ja mehukasta, ja raitis ilma on varmaan sille hyvänä lisähöysteenä. Juhla-ateria hienossa paikassa tämä vain on. Poikien auringonpaahtama ihonväri on korea kuin juhlapuku ja korostaa paljon koko taulun kauneutta. Juhlapuheita ei kylläkään pidetä, mutta puheenaiheita ei puutu. Jokainen kertoo, mitä on nähnyt, mitä kokenut, aina on jotakin kiintoisaa. - Nisse tietysti osaa jo ulvoa kuin hylkeet. Pojat väittävät, että hylkeet ilmeisesti nauttivat auringon lämmöstä, siellä luodoilla maatessaan. Kadehdittavia olentoja! Ne pitävät sekä lämmöstä että kylmästä, sillä syvällä on varmasti kylmää.
Siinä ne muistuttavat lampaita, jotka päivisin hakevat polttavan kuumaa hiekkaa yhtä polttavan kallioseinän alta, ja nukahtavat siihen tiiviissä rykelmässä, lämpimät turkit vielä yllään - ja yöksi nousevat vuoren laelle, juuri siihen, mihin meren tuuli parhaiten puhaltaa. Siellä ne nähtävästi nauttivat kylmästä. Selvästi kaksi vastakkaista mieliharrastusta.
Vai nousevatko ne vuorelle vainutessaan vaaraa, esim. kettuja?
Ei, nehän hakevat juuri mereltä tulevaa tuulta, eikä siellä kettuja liiku.
Mutta voiko joku teistä selittää veden ihmeellisen sinen, jota mannermaan rannoilla ei ikinä näe? - Sehän johtuu tietysti taivaasta, kuten meren väri aina. Kun taivas on harmaa, on merikin sellainen, jos taivas on sininen, heijastaa meri senkin värin. Jos vesi on syvää ja siis tummaa, kuten täällä, näyttää kai sinikin tummemmalta. - Sitäpaitsi on taivas täällä varmasti kirkkaampi kuin mannermaalla. Täällä ei ole milloinkaan nähty pölyä tai nokihiutaleita muualta kuin meidän tulestamme, ehkä pari kertaa vuodessa.
Ja sitten vielä: kun maa on niin korea kuin nämä jäiden hiomat kalliot, näyttää meri vastakohtana sinisemmältä.
Onhan siinä eroa, mihin päin katsookin. Jos laineet tulevat idästä, kuten tänään, ja aurinko on lännessä, on väri idässä voimakkaampi, koska idässä näkyy veden väri - lännessä taas vain valon väike, joka nielee melkein kaiken värin. Kun aurinko on laskemaisillaan, kuten nyt, kalpenee taivas ja merikin, mutta kalliot, vene ja purje muuttuvat yhä värikkäämmiksi, kun auringonsäteet lankeavat niille vinosti, mutta vain sivuavat vedenpintaa.
Lokit yläilmoissa liitelevät yhä, ilmeisesti jo odotellen lähtöämme. Ei ole sanoja ja tuskinpa väriäkään, joilla voisi kuvata sen ihmeellisen ruusunpunaisen kirkkauden, joka heijastuu niiden levitettyjen siipien alta. Ne huutavat ja kaakottavat, ja Nisse vastaa samalla "kielellä" erehdyttävän hyvin, toiset pojat koettavat samaa - onnistumatta.
Näin kului päivä ulkosaaressa. Hilma kiirehtii jo lähtöä. Aterian jäljet hävitetään, tavarat kerätään veneeseen ja purjeet nostetaan. Vielä puhaltaa tasainen itäinen. Mukava on loikoa leveän venheen pohjalla, sinne mahtuu vaikka poikkiteloin, eikä pehmeä lammasnahkavälly pilaa asiaa, koska meillä sattuu sellainenkin olemaan, rekivälly Järvenpäästä asti. Ja Toskassa odottavat rauhalliset majat.