Kirjoitusasetuksia ei voitu päivittää. Lataa sivu uudelleen ja yritä uudestaan.
Kirjoitusharjoitus: "Ajelehtiva saari" Jules Verne
Tarkkuuden laskentasäännöt ovat muuttuneet. Tämä harjoitus alkaa uudelleen alusta.
Valmiin harjoituskerran tallennusta ei voitu vahvistaa. Yritä tallentaa uudelleen kirjoittamatta tekstiä uudestaan.
Kirjoitusharjoitus: "Ajelehtiva saari" Jules Verne
Luutnantti Hobsonin täytyi varoitella tovereitaan luhistumien ja lohkeamien vaaroista, kun näet joka hetki, milloin siellä, milloin täällä, taittui ja sortui jäähuippuja. Sen tähden pikku retkikunta pysyikin tarpeellisen matkan päässä jääpenkerestä. Ja syytä olikin varoa, sillä kello kahden tienoissa eräässä matalammassa kohdassa jonka halki rouva Paulina Barnett ja hänen toverinsa juuri aikoivat mennä, irtautui kauhean iso, ainakin sata tonnia painava jäämöhkäle ja syöksyi huumaavasti ryskyen penkereen harjalta alas jääkenttään. Sen painosta murtui jäähän iso aukko, josta vettä roiskahti korkealle ilmaan. Onneksi eivät jääkappaleet osuneet kehenkään möhkäleen paukahtaessa kuin pommi palasiksi.
Kello kahdesta viiteen asti taivallettiin kiintojäähän syntynyttä ahdasta, mutkittelevaa laaksoa pitkin. Ulottuiko se koko avaran jääkentän halki? Sitä ei kukaan voinut tietää. Mutta matkan varrella saatiin näin tilaisuus tutkia korkean suojamuurin sisäistä rakennetta. Lohkareet, joista se oli kokoonpantu, olivat järjestyneet paljon sopusuhtaisemmin kuin päällimmäinen kerros. Useissa paikoissa näkyi puunrunkoja jään sisällä, ei napaseutujen, vaan kuuman vyöhykkeen puulajeja. Nähtävästi Golf-virta oli kuljettanut niitä arktisille seuduille, missä ne takertuivat kiinni jäihin, ollen nyt niiden kanssa paluumatkalla valtamereen. Niiden ohella näkyi myös hylkytavaraa, emäpuiden jätteitä ja laivanpirstaleita.
Kello viiden ajoissa pimeä keskeytti tutkimustyön. Oli samottu noin kolmen kilometrin matka laaksoa myöten kaikenlaisten vastusten uhalla, mutta kuinka kauas oli päästy suoraan suuntaan, ei mutkittelun vuoksi voitu arvioida.
Jasper Hobson antoi silloin pysähdysmerkin. Puolessa tunnissa Marbre ja Sabine olivat tuurillaan kovertaneet jääseinämään luolan. Sinne kömmittiin sisälle, syötiin illallinen, ja väsyneinä nukuttiin melkein heti.
Seuraavana aamuna oltiin jalkeilla kello kahdeksalta, ja Jasper Hobson eteni vielä puolentoista kilometrin verran, nähdäkseen jatkuiko laakso koko kiintojään halki. Auringon asemasta päättäen matkan suunta näytti kääntyneen koillisen sijasta kaakkoon.
Kello yhdentoista aikaan luutnantti Hobson ja hänen seuralaisensa päätyivät kiintojään vastakkaiselle puolelle. Siis tie sen läpi oli olemassa, kuten olikin epäilty.
Koko tämä itäinen puoli jääkenttää oli samannäköinen kuin läntinenkin. Samoja jääröykkiöitä, samoja törröttäviä lohkareita. Jäävuoria ja ahtojäätä silmänkantamattomiin, välillä joitakin tasankoja, mutta ei laajoja, ja niissä railoja ja halkeamia, joiden reunat olivat jo hajoamistilassa. Sama yksinäisyys ja autius vallitsi sielläkin. Ei ainoatakaan elävää olentoa, ei lintuakaan.
Rouva Paulina Barnett nousi eräälle ahtojääkummulle ja jäi siihen tuntikaudeksi katselemaan ympäröivää napaseudun surunvoittoista näköalaa. Hänen mieleensä tuli itsestään se lähtöyritys, joka tehtiin viisi kuukautta sitten. Hänen silmiensä eteen kuvastui koko siirtokunnan henkilökunta, koko se surkea jono, joka keskellä yötä ja jäistä yksinäisyyttä oli pyrkimässä tuollaisten esteiden ja vaarojen kautta Amerikan mantereelle.
Luutnantti Hobson keskeytti viimein hänen kuvitelmansa.
- Rouva, hän sanoi, - nyt on kulunut yli vuorokausi siitä, kun lähdimme varustuksesta. Tiedämme jo kiintojään paksuuden, ja kun olemme luvanneet, ettemme jatkaisi poissaoloamme kahta vuorokautta pitempään, meidän lienee nyt jo aika kääntyä paluumatkalle.
Rouva Paulina Barnett hyväksyi tämän huomautuksen. Tutkimusretken tarkoitus oli saavutettu. Jää oli vain keskinkertaisen paksua ja sulaisi kai ennen pitkää, tehdäkseen meren kulkukelpoiseksi MacNapin alukselle. Eipä siis muuta kuin lähteä takaisin siirtokuntaan, sillä sääkin saattoi muuttua ja lumituisku vaikeuttaa kulkua jääkentän halki polveilevan laakson läpi.
Syötiin aamiaista, ja sitten noin kello yhden aikaan päivällä alkoi paluumatka. Kello viiden tienoissa leiriydyttiin jääluolaan, niin kuin edellisenä päivänä. Yö kului kaikessa rauhassa ja seuraavana aamuna, maaliskuun 9. päivänä, luutnantti Hobson antoi kello kahdeksan aikaan lähtömerkin.
Sää oli kaunis. Aurinko valaisi jo jääkenttää ja heitti muutamia säteitä laakson läpi. Retkeläiset olivat siihen selin, sillä he marssivat länttä kohti, mutta heidän silmänsä näkivät sen säteiden loiston heijastuvan jääseinämistä, joita oli heidän edellään mikä missäkin viistoasennossa.
Rouva Paulina Barnett ja Kaluma tulivat vähän jäljempänä puhellen, katsellen ja ahtaiden solien läpi pujotellen, Sabinen ja Marbren opastaessa. Toivottiin, että keskipäiväksi ehdittäisiin takaisin kiintojään toiselle puolelle, ja ne viisi kilometriä, jotka sitten olivat jäljellä Viktorian saarelle, taivallettaisiin tunnissa, ainakin kahdessa. Sillä tavoin retkeilijät arvelivat olevansa ennen auringonlaskua perillä. Tosin he silloin myöhästyisivät muutaman tunnin määräajastaan, mutta se tuskin herättäisi sanottavaa levottomuutta kotiinjääneissä.
Näin suunniteltaessa jäi kuitenkin ottamatta lukuun eräs mahdollisuus, jota tosin ei mikään inhimillinen tarkkanäköisyys olisikaan pystynyt arvaamaan.
Kello oli kymmenen vaiheilla, kun Marbre ja Sabine, jotka marssivat parikymmentä askelta edellä, pysähtyivät. He näyttivät keskustelevan. Kun luutnantti, rouva Paulina Barnett ja eskimotyttö saavuttivat heidät, he näkivät Sabinen pitävän kompassia kädessään ja osoittavan sitä kumppanilleen, joka katseli sitä hämmästyneenä.
- Merkillistä! hän huudahti kääntyen Jasper Hobsonin puoleen. - Herra luutnantti, sanokaapa minnepäin saaremme on kiintojäästä katsoen? Onko se itään vai länteen?
- Länteen, Jasper Hobson vastasi kummastuneena kysymyksestä, - senhän, Marbre, tiedätte kysymättäkin.
- Tiedän kyllä! Marbre vastasi päätään ravistaen. - Mutta jos se on länteen päin, niin me kuljemme väärään suuntaan ja olemme loittonemassa saaresta!
- Kuinka? Loittonemassako? luutnantti huudahti perin ihmeissään metsästäjän varmasta äänensävystä.
- Epäilemättä, herra luutnantti, Marbre vakuutti; - katsokaahan kompassiin, ja menköön vaikka nimeni, ellei se näytä, että me marssimme itään emmekä länteen!
- Se ei ole mahdollista! rouva sanoi.
- Katsokaa, hyvä rouva, Sabine vastasi.
Todellakin kompassineula osoitti pohjoisen olevan päinvastaisella puolella kuin hän oli otaksunut. Jasper Hobson mietti eikä sanonut mitään.
- Me olemme varmaan erehtyneet tänä aamuna jääluolasta lähtiessämme, Sabine sanoi. - Me olemme lähteneet vasemmalle, kun olisi pitänyt lähteä oikealle.
- Ei, se ei ole mahdollista! rouva Paulina Barnett sanoi. - Me emme ole erehtyneet!
- Mutta... Marbre väitti.
- Katsokaa aurinkoa! Eikö se enää nousekaan idästä, vai mitä? Kun siis olemme pitäneet sitä selkämme takana aamusta asti ja kun selkämme vieläkin on sinnepäin, olemme tietysti menossa länttä kohti, ja kun saari on lännen puolella, joudumme sinne kulkemalla solaa myöten kiintojään läntiselle puolelle.
Marbre vaikeni tämän selityksen nujertamana, jota hän ei voinut kumota, ja jäi seisomaan käsivarret ristissä.
- Olkoon niin, Sabine myönsi, - mutta silloin ovat kompassi ja aurinko ristiriidassa keskenään.
- Niin tällä erää ainakin, Jasper Hobson vastasi, - ja siihen on syynä vain eräs ilmiö: korkeilla pohjoisilla leveysasteilla magneettisen navan läheisyydessä tapahtuu toisinaan, että kompassit joutuvat päästään pyörälle ja näyttävät päin mäntyä.
- Hyvä, Marbre sanoi; - onko meidän siis jatkettava matkaamme edelleen selkä aurinkoon päin?
- Tietysti, luutnantti vastasi. - Kun on valittava kompassin ja auringon välillä, ei ole mitään epäilemistä. Aurinko ei mene päästään sekaisin, siitä saa olla huoleti!
Niinpä jatkettiin marssia selin aurinkoon, ja kieltämätöntä on, ettei Jasper Hobsonin todisteluun, joka perustui auringon asemaan, ollut mitään vastaanväittämistä.
Pieni retkikunta kulki siis eteenpäin laaksossa, mutta matkaa kesti kauemmin kuin oli ennakolta arvioitu. Jasper Hobson laski päästävän läpi ennen puoltapäivää, ja kello oli jo yli kahden, ennen kuin vihdoin saavuttiin ahtaan solan päähän.
Tämä varsin omituinen myöhästyminen ei ollut herättämättä hänessä levottomuutta, mutta ajateltakoon hänen ja toisten suunnatonta hämmästystä, kun he astuessaan solasta ulos jäätikölle eivät enää nähneetkään Viktorian saarta, jonka olisi pitänyt olla heidän edessään!
Saarta, vaikka se oli niin helppo tuntea Michelin niemellä kasvavista puista, ei näkynyt ollenkaan. Sen sijaan silmien eteen levisi suunnaton jääkenttä, jota sen päällitse kimaltelevat auringonsäteet valaisivat silmänkantamattomiin asti.
Luutnantti Hobson, rouva Paulina Barnett, Kaluma ja molemmat metsästäjät katselivat vuoroin jäätikölle, vuoroin toisiaan.
- Saaren pitäisi olla tuolla! Sabine huudahti.
- Mutta eipä vain ole! Marbre vastasi. - Jopa nyt jotakin, minne se saari on joutunut, herra luutnantti?
Rouva Paulina Barnett ei hämmästykseltään osannut sanoa mitään. Yhtä vähän Jasper Hobson sai sanaa suustaan.
Sillä hetkellä Kaluma lähestyi luutnantti Hobsonia, tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi:
- Me olemme eksyneet laaksossa ja joutuneet samaan paikkaan, jossa olimme eilen, kun ensi kerran menimme kiintojään halki. Tulkaa, tulkaa!
Ja luutnantti Hobson, rouva Paulina Barnett, Marbre ja Sabine, luottaen nuoren eskimotytön vaistoon, antautuivat hänen opastettavikseen ja palasivat ahtaaseen solaan, pitkin entisiä jälkiään. Ja kuitenkin kaikki todennäköisyys oli Kalumaa vastaan, päätellen auringon asemasta.
Mutta Kaluma sen enempää selittämättä, mutisi vain marssiessaan:
- Rientäkäämme! Pian, pian!
Retkeläiset olivat perin uuvuksissa ja töin tuskin jaksoivat laahustaa eteenpäin, kun he viimein yön tullessa, kolmen tunnin ponnistelun jälkeen, saapuivat taas kiintojään toiseen laitaan. Pimeys esti heitä näkemästä, oliko saari siellä, mutta heidän ei tarvinnut jäädä pitkäksi aikaa epätietoisiksi. Sillä muutamien satojen askelten päässä nähtiin joka haaralla palavia tervassoihtuja ja kuultiin pyssynlaukauksia. Heitä etsittiin.
Pieni retkikunta vastasi tähän hälytykseen ja pian heidän luonaan olivat kersantti Long ja Thomas Black, jonka vihdoin levottomuus toverien kohtalosta oli saanut vedetyksi ulos pesästään, sekä muutamia muita. Ja he olivatkin kaikki tunteneet suurta levottomuutta, koska heillä oli täysi syy otaksua, että Jasper Hobson ja hänen toverinsa olivat saarelle takaisin pyrkiessään eksyneet, kuten olikin käynyt.
Mutta mistä syystä Fort Esperanceen jääneet olivat niin otaksuneet? Mistä syystä he luulivat luutnantin ja hänen pienen joukkonsa palatessaan eksyvän väärään suuntaan? Siitä omituisesta syystä, että vuorokautta aikaisemmin suunnaton jääkenttä ja saari sen mukana oli alkanut siirtyä, tehden puolipyörähdyksen keskuksensa ympäri. Niinpä retkikunnan ei ollut enää etsittävä saartaan kiintojään länsi-, vaan itäpuolelta!