Kerran kun minä vielä olin lyseossa ja hän työskenteli jo varamaanmittarina, kirjotin minä hänelle jostakin vähäpätöisestä asiasta. Hän vastasi viipymättä pitkällä ja huolellisesti kirjotetulla kirjeellä, mikä sai minut häpeämään omaa huolimatonta kirjelippuani. Kun hän myöhemmin eräänä kevätkesänä oli lähdössä maanmittaustöihin Lappiin, halutti minunkin lähteä sinne seikkailemaan, jonka vuoksi tiedustelin eikö hänellä olisi ollut antaa minulle siellä jonkunlaista työtä, vaikkapa vitjanvetäjän tai linjanhakkaajan. Mutta hän ei sanonut voivansa antaa minulle minkäänlaista työtä, jonka vuoksi suunnitelmani raukesi. Mutta Lappiin päästyään lähetti hän minulle pitkän kirjeen, jossa selitti että hänellä olisi kyllä ollut melkoisen hyväpalkkaista ja minulle sopivaa työtä, jota paitsi hän olisi minut kovin mielellään ottanut toverikseen sinne Lapin yksinäisyyteen, mutta niiden tukalien olojen ja monien vaikeuksien vuoksi, joissa siellä täytyy elää, ei hän katsonut hennoneensa minua sinne houkutella.
No niin, mainitsin vain nuo pari pikku seikkaa osotukseksi hänen luonteestaan. Nyt oli hän siis tullut Helsinkiin, arvatenkin suoraa Lapista, jossa hän viimeksi erottuamme oli lähes vuoden päivät työskennellyt. Lähdin juoksujalassa kirjeessä mainittuun hotelliin, etsin heidän hallussaan olevan numeron ja syöksyin sisään. Molemmat veljekset olivat kotona. Minut nähtyään riensi Pentti riemuhuudoin vastaani. Hänen rajuista tervehdysmenoistaan vapauduttuani käännyin vanhemman veljen puoleen, joka istui huoneen perällä olevalla sohvalla. Sydämeni vavahti, sillä niin muuttunut hän oli. Silmät olivat painuneet sisään, iho muuttunut keltaisen kalpeaksi ja rinta painunut entistä enemmän olkapäiden väliin. Ääni oli käynyt niin käheäksi että hänen vaivaloista puhettaan tuskin saattoi kuulla. Sitäpaitsi oli hän sakean ja punertavan partansa antanut kasvaa täydessä vapaudessaan, mikä myöskin osaltaan lisäsi hänen koko olemuksessaan ilmenevää jäytävän sairauden leimaa. Hän oli Lapissa saanut kurkkutuberkulosin ja raskas työ, huonot asunnot ja peräti puutteellinen ravinto olivat tavattoman nopeasti edistäneet tuon vaarallisen taudin työtä.
On aina lämmittävää ja liikuttavaa nähdä kuinka tuollaisten hienotunteisten ja itseensäsulkeutuneiden miesten kasvoille oikein puustavillisesti leviää ilonhohde, kun he tapaavat toverin, josta paljon pitävät. Olin monesti nähnyt hänen ilosta jopa punastuvankin, kun kotikylässämme joululupien alussa odottamatta ilmestyin hänen yksinäiseen huoneeseensa, missä hän karttojensa ja laskujensa ääressä ahersi. Monia muistoja herätti sen vuoksi mielessäni ilme mikä hänen sairauden runtelemilla kasvoillaan kuvastui, kun hän vaivaloisesti kohosi sohvalta ja kävi minua tervehtimään.
Olen usein jälestäpäin hävennyt riehakkaa käytöstäni tuossa tapaamisessamme. Aivankuin olisin ollut maailman keskipiste, aloin minä tuolla kihloissa olevain sokealla ja vastenmielisellä itsekkyydellä kuvailla morsiantani, kertoa päättyvistä luvuistani ja pikaisesta naimisiinmenostani, mitä kaikkea veljekset hienotunteisuudessaan pitivät velvollisuutenaan, osanotolla kuunnella, niin paljon vakavammat asiat kuin heillä itsellään olikin.
Kun hiukan myöhemmin tulin uudelleen heidän luokseen, olivat he jo käyneet lääkärin luona. Kummankin kasvoista näin heti sisään astuessani, minkä tuomion lääkäri oli julistanut. Mitään paranemisen toivoa ei enää ollut, sairaan oli palattava kotiin kuolemaa odottamaan. Oli enemmän kuin liikuttavaa nähdä noiden miehekkäiden veljesten siinä hartiat kyyryssä istuvan lääkärin kyynillisesti julistaman tuomion painamina.
Pentti veljen tuli samana iltana matkustaa toimipaikkaansa, hänellä kun oli ollut vain muutaman päivän loma, mutta Hannes jäi huomiseen saakka kaupunkiin, käydäkseen nuoremman veljensä kehotuksesta vielä toisenkin spesialilääkärin luona. Olihan siten edes yhdeksi päivää vielä heikko toivonkipinä jälellä.
Odotellessamme aikaa, jolloin Pentin tuli lähteä, ei vaihdettu juuri montakaan sanaa. Vihdoin tuli veljesten sanoa hyvästit toisilleen. Puristaessaan toisiaan kädestä koetti nuorempi veli lausua rohkasevia sanoja, mutta yhtäkkiä valtasi kummankin varma tunto siitä, että he viime kerran näkevät toisiaan, ja kumpikin purskahti itkuun. On aina syvästi mieltä järkyttävää nähdä karastuneiden ja miehekästen miesten itkevän. Silloin on ikäänkuin kosketuksissa elämää johtavien voimien kanssa ja tajuaa niin selvästi ihmiselämän kohtalokkuuden. Jotain tuollaista eepoksissa esiintyväin sankarien tapaista oli siinä, kun nuo viime kerran eroavat veljekset itkien puristivat toistensa käsiä, peittäen vapaalla vasemmalla kädellä silmiään. Ja itsestään ymmärrettävää on, etten minä, joka syrjempänä seisoin tuon kohtauksen äänetönnä todistajana, voinut lopulta paljonkaan eteeni nähdä.
Pentin mentyä vietin minä koko seuraavan yönseudun Hanneksen luona. Koetin kaikin tavoin pitää yllä hänen rohkeuttaan ja toivoaan, vaikka tunsinkin sanani ontoiksi ja tehottomiksi. Hän koetti hymyillä ja keskustella minkä mistäkin, vaikka kaiken alla näkyikin selvästi se toivoton murtuneisuus, minkä lääkärin tuomio oli hänessä saanut aikaan.
Seuraavana päivänä sammutti sitte toinen lääkäri senkin ainoan toivonkipinän, mikä meissä vielä saattoi olla jälellä. Saman päivän iltana oli Hanneksen lähdettävä kotiinsa Pohjanmaalle. Mikäli omilta asioiltani suinkin joudin, olin hänen luonaan ja tulin sinne nytkin ennen junalle lähtöä. Asemalta minun oli sitte kiiruhdettava morsiameni luo, jonka kanssa minun oli määrä mennä teatteriin. Silloin oli premieri-ilta ja morsiameni oli innokas teatterissa kävijä. Sitäpaitsi oli hänelle vasta valmistunut silkkinen teatteripuku, jota hän oli eilen minulle näyttänyt ja jonka takia hän kahta kiihkeämmin odotti sen illan näytäntöä. Ei minustakaan suinkaan ollut vastenmielistä esiintyä hänen kanssaan sinä iltana teatterissa, sillä tuo puku oli todellakin aistikas ja soveltui hänelle mainiosti.
Mutta Hanneksen oli lähdettävä asemalle. Hänellä oli kolmannen luokan piletti ja kun vielä istuimme hänen huoneessaan, kehotin minä häntä kaikin mokomin ostamaan lisäpiletin, joka oikeuttaisi hänet matkustamaan toisessa luokassa, ja hän piti sitä itsekin viisaimpana. Sitä seuranneen äänettömyyden aikana alkoi hän levottomasti nykiä viiksiään, josta minä tiesin hänellä olevan mielessä jotakin mitä hänen on hyvin vaikea sanoa. Hetken kamppailtuaan saikin hän sen vihdoin ujosti esitetyksi. No niin - hän pyysi vain minua puolestaan ostamaan tuon lisäpiletin, sillä hänen itsensä oli äänen käheyden takia vaikea sitä toimittaa!
No niin, mainitsin vain nuo pari pikku seikkaa osotukseksi hänen luonteestaan. Nyt oli hän siis tullut Helsinkiin, arvatenkin suoraa Lapista, jossa hän viimeksi erottuamme oli lähes vuoden päivät työskennellyt. Lähdin juoksujalassa kirjeessä mainittuun hotelliin, etsin heidän hallussaan olevan numeron ja syöksyin sisään. Molemmat veljekset olivat kotona. Minut nähtyään riensi Pentti riemuhuudoin vastaani. Hänen rajuista tervehdysmenoistaan vapauduttuani käännyin vanhemman veljen puoleen, joka istui huoneen perällä olevalla sohvalla. Sydämeni vavahti, sillä niin muuttunut hän oli. Silmät olivat painuneet sisään, iho muuttunut keltaisen kalpeaksi ja rinta painunut entistä enemmän olkapäiden väliin. Ääni oli käynyt niin käheäksi että hänen vaivaloista puhettaan tuskin saattoi kuulla. Sitäpaitsi oli hän sakean ja punertavan partansa antanut kasvaa täydessä vapaudessaan, mikä myöskin osaltaan lisäsi hänen koko olemuksessaan ilmenevää jäytävän sairauden leimaa. Hän oli Lapissa saanut kurkkutuberkulosin ja raskas työ, huonot asunnot ja peräti puutteellinen ravinto olivat tavattoman nopeasti edistäneet tuon vaarallisen taudin työtä.
On aina lämmittävää ja liikuttavaa nähdä kuinka tuollaisten hienotunteisten ja itseensäsulkeutuneiden miesten kasvoille oikein puustavillisesti leviää ilonhohde, kun he tapaavat toverin, josta paljon pitävät. Olin monesti nähnyt hänen ilosta jopa punastuvankin, kun kotikylässämme joululupien alussa odottamatta ilmestyin hänen yksinäiseen huoneeseensa, missä hän karttojensa ja laskujensa ääressä ahersi. Monia muistoja herätti sen vuoksi mielessäni ilme mikä hänen sairauden runtelemilla kasvoillaan kuvastui, kun hän vaivaloisesti kohosi sohvalta ja kävi minua tervehtimään.
Olen usein jälestäpäin hävennyt riehakkaa käytöstäni tuossa tapaamisessamme. Aivankuin olisin ollut maailman keskipiste, aloin minä tuolla kihloissa olevain sokealla ja vastenmielisellä itsekkyydellä kuvailla morsiantani, kertoa päättyvistä luvuistani ja pikaisesta naimisiinmenostani, mitä kaikkea veljekset hienotunteisuudessaan pitivät velvollisuutenaan, osanotolla kuunnella, niin paljon vakavammat asiat kuin heillä itsellään olikin.
Kun hiukan myöhemmin tulin uudelleen heidän luokseen, olivat he jo käyneet lääkärin luona. Kummankin kasvoista näin heti sisään astuessani, minkä tuomion lääkäri oli julistanut. Mitään paranemisen toivoa ei enää ollut, sairaan oli palattava kotiin kuolemaa odottamaan. Oli enemmän kuin liikuttavaa nähdä noiden miehekkäiden veljesten siinä hartiat kyyryssä istuvan lääkärin kyynillisesti julistaman tuomion painamina.
Pentti veljen tuli samana iltana matkustaa toimipaikkaansa, hänellä kun oli ollut vain muutaman päivän loma, mutta Hannes jäi huomiseen saakka kaupunkiin, käydäkseen nuoremman veljensä kehotuksesta vielä toisenkin spesialilääkärin luona. Olihan siten edes yhdeksi päivää vielä heikko toivonkipinä jälellä.
Odotellessamme aikaa, jolloin Pentin tuli lähteä, ei vaihdettu juuri montakaan sanaa. Vihdoin tuli veljesten sanoa hyvästit toisilleen. Puristaessaan toisiaan kädestä koetti nuorempi veli lausua rohkasevia sanoja, mutta yhtäkkiä valtasi kummankin varma tunto siitä, että he viime kerran näkevät toisiaan, ja kumpikin purskahti itkuun. On aina syvästi mieltä järkyttävää nähdä karastuneiden ja miehekästen miesten itkevän. Silloin on ikäänkuin kosketuksissa elämää johtavien voimien kanssa ja tajuaa niin selvästi ihmiselämän kohtalokkuuden. Jotain tuollaista eepoksissa esiintyväin sankarien tapaista oli siinä, kun nuo viime kerran eroavat veljekset itkien puristivat toistensa käsiä, peittäen vapaalla vasemmalla kädellä silmiään. Ja itsestään ymmärrettävää on, etten minä, joka syrjempänä seisoin tuon kohtauksen äänetönnä todistajana, voinut lopulta paljonkaan eteeni nähdä.
Pentin mentyä vietin minä koko seuraavan yönseudun Hanneksen luona. Koetin kaikin tavoin pitää yllä hänen rohkeuttaan ja toivoaan, vaikka tunsinkin sanani ontoiksi ja tehottomiksi. Hän koetti hymyillä ja keskustella minkä mistäkin, vaikka kaiken alla näkyikin selvästi se toivoton murtuneisuus, minkä lääkärin tuomio oli hänessä saanut aikaan.
Seuraavana päivänä sammutti sitte toinen lääkäri senkin ainoan toivonkipinän, mikä meissä vielä saattoi olla jälellä. Saman päivän iltana oli Hanneksen lähdettävä kotiinsa Pohjanmaalle. Mikäli omilta asioiltani suinkin joudin, olin hänen luonaan ja tulin sinne nytkin ennen junalle lähtöä. Asemalta minun oli sitte kiiruhdettava morsiameni luo, jonka kanssa minun oli määrä mennä teatteriin. Silloin oli premieri-ilta ja morsiameni oli innokas teatterissa kävijä. Sitäpaitsi oli hänelle vasta valmistunut silkkinen teatteripuku, jota hän oli eilen minulle näyttänyt ja jonka takia hän kahta kiihkeämmin odotti sen illan näytäntöä. Ei minustakaan suinkaan ollut vastenmielistä esiintyä hänen kanssaan sinä iltana teatterissa, sillä tuo puku oli todellakin aistikas ja soveltui hänelle mainiosti.
Mutta Hanneksen oli lähdettävä asemalle. Hänellä oli kolmannen luokan piletti ja kun vielä istuimme hänen huoneessaan, kehotin minä häntä kaikin mokomin ostamaan lisäpiletin, joka oikeuttaisi hänet matkustamaan toisessa luokassa, ja hän piti sitä itsekin viisaimpana. Sitä seuranneen äänettömyyden aikana alkoi hän levottomasti nykiä viiksiään, josta minä tiesin hänellä olevan mielessä jotakin mitä hänen on hyvin vaikea sanoa. Hetken kamppailtuaan saikin hän sen vihdoin ujosti esitetyksi. No niin - hän pyysi vain minua puolestaan ostamaan tuon lisäpiletin, sillä hänen itsensä oli äänen käheyden takia vaikea sitä toimittaa!