Olin äsken suorittanut ylioppilastutkinnon, olin yhdeksäntoista vuotias, elomielinen, vielä hiukan kaino nuorukainen. Puolen tusinaa hienoja, tuskin vielä näkyviä untuvia taimi nenäsiipieni alla. Vartaloni oli pitkä ja solakka. Nenäliinaani koristi seitsenkärkinen kruunu. Täyteläinen kukkaro pullisti taskuani. Näin varustettuna tein ensimäisen itsenäisen matkani ja olin jo useita kuukausia katsellut, mitä Englannissa on katsottavaa. Saksalaisella "kuutamoparoonilla" - käyttääkseni julkeaa sanaa, jota lordi Beaconsfield kerran kuuluu käyttäneen - ei tosin ole paljon sanomista portterin ja lammaspaistien luvatussa maassa, mutta siitä huolimatta kohousin minä omissa silmissäni loistavuuden, ylhäisen ikävyyden ja milloin erinomaisen vanhan, valkoisen sherryviinin, milloin taasen kuivan samppanjan parissa seurustellessani siihen määrään, jotta mielestäni olin täysin kypsynyt mies, kun aloin viettää loppu-aikaani Albionin ylpeällä saarella. Tuo onneton, poikamainen ujous vain ei tahtonut päästää minua kahleistaan, varsinkaan ei, kun satuin olemaan toisen ja usein kauniimman sukupuolen seurassa; se oli, tuo ujous, takertunut kiinni vihreään nuoruuteeni, ja minun täytyi se tunnustaa häpeäksi itselleni. Tosin osasin tehdä aivan moitteettomia kumarruksia, suudella vanhempien ylhäisten naisten silkkivanttuisia käsiä sekä, jos mahdollista, olla kaatamatta kastaketta kauniin pöytätoverini hameelle, mutta en ollut onnistunut saamaan aikaan ainoatakaan pientä rakkauden seikkailua, vaikkakin olin antanut milloin tämän, milloin tuon kaunottaren lukea ihmettelevistä silmistäni yhdeksäntoista vuotisen sydämeni hellimpiä tunteita. Oi, kuinka monta huokausta olikaan heidän kylmäkiskoisuutensa maksanut minulle! Saksasta olin salaa hankkinut mukaani "ihmettä tekevää partapalsamia", ja sitä olin ahkerasti käyttänyt antaakseni parempaa vauhtia luonnon kasvamisvoimalle; mutta eihän kukaan kummaksune, että minä viimein heitin kadulle koko palsamisotkun, kun neljäntoista päivän ahkeran käyttämisen jälkeen peilini sanoi, etteivät viikseni olleet edistyneet tuota tuskin näkyvää alkua edemmäksi.
Viimeisen päiväni Lontoossa olin päättänyt viettää oikein herrastavalla, minulla kun ei ollut enään mitään tehtävää. Kukkarossani oli vielä muutamia kultarahoja, ja niiden ajattelin antaa mennä oikein hauskalla tavalla.
Mutta kun olin pari tuntia kuleksinut edestakaisin Cityn katuja ja katsellut puotien akkunoissa olevia koristetavaroita sekä sillä välin vaivannut päätäni ajattelemalla, mihin ryhtyisin herättääkseni oikein suurta huomiota, olin myös saanut selville, että tällaisten tuumien toteuttamiseen minun kaltaiseni tavattoman nuori ja kokematon mies tarvitsi taitavaa johtausta.
Silloin sattui ilmoitus silmiini: "Kristallipalatsi, Sydenham: Kansantajuinen konsertti. " Mitä, jos lähtisin sinne? Olivathan nuo maanantai-soittajaiset niin kuuluisat! Sanottu, tehty. Maanalainen rautatie vei minut vähän ajan kuluessa tuohon tavattoman suureen konserttisaliin.
Ah, Beethoven!
Tuttujen, rakkaiden äänien soidessa unohdin itseni ja kaikki, vieläpä surun, jonka näkymättömät viikseni saattoivat minulle, ja turhat kokeeni herättää huomiota.
Ja ihastukseni kohoomiseksi huomasin orkesterissa vanhan tutun ystäväni Kalle Ferdinand Müllerin, hänen, joka oli opettanut minua, mitenkä korvia vihlovia ääniä saadaan, kun hivutetaan jännitettyjä hevosenjouhia niinikään jännitettyjä, oikein hienoksi punottuja lampaansuolia vastaan - eli toisin sanoen: monivuotisen opettajani viulun soitossa. Hän oli kymmenen tahi kaksitoista vuotta minua vanhempi, hauska ja iloinen mies, jonka kanssa aina olin elänyt toverin kannalla. Ihastuin sentähden tavattomasti, kun äkkiarvaamatta näin hänen, ja ensimäisellä välilomalla kiiruhdin hänen luokseen.
"Mitä näenkään!" huudahti hän. "Pikku paroonipoikani! Ette ole muuttunut ollenkaan. Istutte vielä kaiketi koulunpenkillä? Vai niin! Vai jo ylioppilas, siis mulus [Saksan nuorten, vastatehtyjen ylioppilaiden pilanimi], kuten sanotaan. Kuinka vaimoni ihastuu, kun saa tutustua teihin, pieni, rakas mulus."
Jos joku toinen olisi tällä tavalla puhutellut minua, niin olisin suuttunut silmittömäksi; mutta nyt - tunsinhan minä vanhan Kalle Ferdinand Müllerin. Jos hän joskus pakisi liikoja, niin oli hän kumminkin reilu mies, johon ei käynyt suuttuminen.
"Oletteko nainut?" huudahdin, keskeyttääkseni hänen solvaisevaa sanavirtaansa.
"Olen, poikaseni: olen jo kokonaisen vuoden ollut 'yhden vaimon mies. ' Oikein sokuripala vaimoksi!" Samalla heitti hän sormisuukkosen kattoa kohden. "Mutta teidän täytyy tulla häntä omin silmin katsomaan. Te olette tänään minun vieraani. Olen satunnaisesti vapaa tän'iltana, ja nyt sitä oikein eletään, vai kuinka, pikku parooni? Onhan teistä tullut koko pitkä mies; mutta on sitä hiukan Kaanaata kasvoissanne sittenkin."
"Mitä Kaanaata?"
"No, olihan Kaanaa se maa, jossa maitoa ja hunajaa virtasi - tarkoitan oikeastaan maitoa ja verta, punaista ja valkoista - hahaa! - Mutta sehän on yhdentekevä, vai kuinka?"
Minun täytyy tunnustaa, että jonkinmoisella pelvolla ajattelin yhtymistä hänen vaimonsa kanssa, sillä olihan minulla syytä otaksua, että tuo vapaa tapa, jolla ystäväni puhutteli minua, alentaisi minua rouvan silmissä.
Mutta niin pahasti ei toki käynyt.
Müller asui Lontoon lounaisessa esikaupungissa - olen unhottanut kadun nimen. Seutu ei ollut ylimyksiä varten eikä myöskään asuinrakennus. Minun täytyi nousta monia vaivaloisia rappusia, ennenkuin pääsimme perille.
Huoneessa, johon Kalle Ferdinand käski minun astua, vallitsi suuri epäjärjestys, mutta itse huonekalut eivät niin huonoja olleet. Näki kohta, että siinä asui saksalainen, sillä siinä oli kultakala lasisäiliössään, kanarian lintu häkissään, kukkia akkunoissa ja koruompeluksilla kaunistettuja patjoja sohvalla ja tuoleilla. Kaikenlaisia naispukuun kuuluvia vaatteita oli heitetty tuolin selkämille, pöydällä oli vasu pestäviä vaatteita, ja nuottitelineelle oli riepuja riipustettu kuivamaan.
Tuon kaiken ilmaisi ensi silmäily minulle, mutta ennenkuin ennätin likemmin katsella ympärilleni, avattiin ovi ja siitä pisti esiin pää, joka kumminkin kohta vetäysi takaisin pienellä huudolla.
Viimeisen päiväni Lontoossa olin päättänyt viettää oikein herrastavalla, minulla kun ei ollut enään mitään tehtävää. Kukkarossani oli vielä muutamia kultarahoja, ja niiden ajattelin antaa mennä oikein hauskalla tavalla.
Mutta kun olin pari tuntia kuleksinut edestakaisin Cityn katuja ja katsellut puotien akkunoissa olevia koristetavaroita sekä sillä välin vaivannut päätäni ajattelemalla, mihin ryhtyisin herättääkseni oikein suurta huomiota, olin myös saanut selville, että tällaisten tuumien toteuttamiseen minun kaltaiseni tavattoman nuori ja kokematon mies tarvitsi taitavaa johtausta.
Silloin sattui ilmoitus silmiini: "Kristallipalatsi, Sydenham: Kansantajuinen konsertti. " Mitä, jos lähtisin sinne? Olivathan nuo maanantai-soittajaiset niin kuuluisat! Sanottu, tehty. Maanalainen rautatie vei minut vähän ajan kuluessa tuohon tavattoman suureen konserttisaliin.
Ah, Beethoven!
Tuttujen, rakkaiden äänien soidessa unohdin itseni ja kaikki, vieläpä surun, jonka näkymättömät viikseni saattoivat minulle, ja turhat kokeeni herättää huomiota.
Ja ihastukseni kohoomiseksi huomasin orkesterissa vanhan tutun ystäväni Kalle Ferdinand Müllerin, hänen, joka oli opettanut minua, mitenkä korvia vihlovia ääniä saadaan, kun hivutetaan jännitettyjä hevosenjouhia niinikään jännitettyjä, oikein hienoksi punottuja lampaansuolia vastaan - eli toisin sanoen: monivuotisen opettajani viulun soitossa. Hän oli kymmenen tahi kaksitoista vuotta minua vanhempi, hauska ja iloinen mies, jonka kanssa aina olin elänyt toverin kannalla. Ihastuin sentähden tavattomasti, kun äkkiarvaamatta näin hänen, ja ensimäisellä välilomalla kiiruhdin hänen luokseen.
"Mitä näenkään!" huudahti hän. "Pikku paroonipoikani! Ette ole muuttunut ollenkaan. Istutte vielä kaiketi koulunpenkillä? Vai niin! Vai jo ylioppilas, siis mulus [Saksan nuorten, vastatehtyjen ylioppilaiden pilanimi], kuten sanotaan. Kuinka vaimoni ihastuu, kun saa tutustua teihin, pieni, rakas mulus."
Jos joku toinen olisi tällä tavalla puhutellut minua, niin olisin suuttunut silmittömäksi; mutta nyt - tunsinhan minä vanhan Kalle Ferdinand Müllerin. Jos hän joskus pakisi liikoja, niin oli hän kumminkin reilu mies, johon ei käynyt suuttuminen.
"Oletteko nainut?" huudahdin, keskeyttääkseni hänen solvaisevaa sanavirtaansa.
"Olen, poikaseni: olen jo kokonaisen vuoden ollut 'yhden vaimon mies. ' Oikein sokuripala vaimoksi!" Samalla heitti hän sormisuukkosen kattoa kohden. "Mutta teidän täytyy tulla häntä omin silmin katsomaan. Te olette tänään minun vieraani. Olen satunnaisesti vapaa tän'iltana, ja nyt sitä oikein eletään, vai kuinka, pikku parooni? Onhan teistä tullut koko pitkä mies; mutta on sitä hiukan Kaanaata kasvoissanne sittenkin."
"Mitä Kaanaata?"
"No, olihan Kaanaa se maa, jossa maitoa ja hunajaa virtasi - tarkoitan oikeastaan maitoa ja verta, punaista ja valkoista - hahaa! - Mutta sehän on yhdentekevä, vai kuinka?"
Minun täytyy tunnustaa, että jonkinmoisella pelvolla ajattelin yhtymistä hänen vaimonsa kanssa, sillä olihan minulla syytä otaksua, että tuo vapaa tapa, jolla ystäväni puhutteli minua, alentaisi minua rouvan silmissä.
Mutta niin pahasti ei toki käynyt.
Müller asui Lontoon lounaisessa esikaupungissa - olen unhottanut kadun nimen. Seutu ei ollut ylimyksiä varten eikä myöskään asuinrakennus. Minun täytyi nousta monia vaivaloisia rappusia, ennenkuin pääsimme perille.
Huoneessa, johon Kalle Ferdinand käski minun astua, vallitsi suuri epäjärjestys, mutta itse huonekalut eivät niin huonoja olleet. Näki kohta, että siinä asui saksalainen, sillä siinä oli kultakala lasisäiliössään, kanarian lintu häkissään, kukkia akkunoissa ja koruompeluksilla kaunistettuja patjoja sohvalla ja tuoleilla. Kaikenlaisia naispukuun kuuluvia vaatteita oli heitetty tuolin selkämille, pöydällä oli vasu pestäviä vaatteita, ja nuottitelineelle oli riepuja riipustettu kuivamaan.
Tuon kaiken ilmaisi ensi silmäily minulle, mutta ennenkuin ennätin likemmin katsella ympärilleni, avattiin ovi ja siitä pisti esiin pää, joka kumminkin kohta vetäysi takaisin pienellä huudolla.