Terttu ei ollut nähnyt Helmiä siitä saakka, kun he tyttökoulun lopettivat. Helmin koti oli Etelä-Hämeessä, jossa hänen isällään oli maatila, mutta koulun kävi hän Helsingissä. Lähemmin ei Terttu entisen luokkatoverinsa kotioloja tuntenut eivätkä he olleet koulussa olleet kovin läheisiä ystävättäriäkään. Heidän luonteensa olivat olleet kovin erilaatuiset ja sen tautta ei heitä mitkään yhteiset harrastukset vetäneet likemmäksi toisiaan. Mutta Terttu muisti Helmin erittäin hyvin. Mikään lahjakas tyttö ei tämä ollut eikä lukukaan häntä erikoisesti miellyttänyt. Hänen tavattoman iloinen luonteensa ja harvinainen ulkomuotonsa herättivät kuitenkin kaikkien huomion. Niin reipasta ja elämänhaluista tyttöä oli tuskin koko koulussa. Ja nämä ominaisuudet loistivat nuoren tytön koko olemuksesta. Vaaleat hiukset, jotka kiemuroina valuivat hänen olkapäilleen, kehystäen hänen terveyttä uhkuvat verevät kasvonsa, joissa huomattavimpina olivat suuret mustikkasiniset, kirkkaan loistavat, vaikka hieman teräväkatseiset silmät ja melkein verta tiukkuvat, pulleat huulet, joiden lomista kaksi kaunista valkoista ylähammasta pilkisti esille, antoivat hänen kasvoilleen hiukan nukkemaisen näön. Kaunis vain ei ollut hänellä ylähuuli, joka oli liiaksi ulkoneva, ja siitä syystä, varsinkin hänen puhuessaan, ilmekään suupielissä ei ollut kaunis. Mutta sen kuitenkin melkein unhotti hänen vartalonsa ja veikeän käytöksensä takia, jotka vastustamattomasti lumosivat miesten mielen, Lisäksi hänellä oli tavattoman pieni ja siro käsi, jonka hipiä oli lienteä kuin silkki.
Tässä kuvassa, joka oli jäänyt Tertun muistiin, oli nyt muuttunut oikeastaan vain Helmin hiuslaite, mutta sekään, vaikka muodinmukainen oli, ei suuresti rikkonut nukkemaista yleisvaikutusta hänen kasvoissaan. Veikeästi toisella korvalla oleva hattu, josta riippui suuri tumma viinirypäleterttu, ja eri värivivahduksissa läikehtivä matkapäällyskaapu tekivät hänet todellakin viehättäväksi, niinkuin Terttu hänelle sanoi.
- Mitä sinä Tukholmaan matkustat? - kysyi Terttu, kun he olivat lähteneet ajamaan.
- Muuten vain - huvittelemaan, - vastasi Helmi.
- Ja ihan yksin? - uteli Terttu edelleen.
- Ainahan sitä matkalla tuttavia saa, - huomautti Helmi, veitikka silmännurkassa.
- Hyvänen aika! - osasi Terttu vain siihen sanoa. - En minä vain niin uskaltaisi.
- Kukas minut söisi?! - nauroi Helmi siihen.
- Kuule! Mitä sinä olet tehnyt siitä saakka, kun koulusta pääsimme? - kysyi Terttu taas.
- En mitään. Tahi - huvitellut vain. Mitäs varten elämme, ell'emme huvitellaksemme? - lasketteli Helmi sanojaan nopeasti ja iloisesti. - Elämmehän vain yhden kerran. Hetkestä on siis otettava vaari, että kuollessamme voimme sanoa nauttineemme elämästä.
- Sekö sinun mielestäsi sitte on elämän tarkoitus? - kysyi Terttu, katsoen pitkään Helmiin.
- Se, - vastasi tämä vilpittömästi, lyöden kuin vasaralla naulaan.
Terttu loi vain silmänsä syrjään ja oli hetkisen vaiti. Sitte sanoi hän:
- Sinullahan oli sievä lauluääni ja soittelit pianoakin ennen. Etkö ole sillä alalla koettanut jotakin tehdä?
- Olen - vähän kumpaakin harjoitellut, vaan ei siitä vielä ainakaan ole mitään kokonaista tullut, - selitti Helmi ja kysäisi samalla: - Kenen huvila tuo?
- En tiedä. Se on "Elviira" nimeltään ja siinä asuu venäläisiä kesävieraita, - vastasi Terttu.
- Eikös täällä ole hauskoja kesävieraita, - herroja? - kysyi Helmi.
- Miten mistäkin. Minä en ole semmoisia etsinyt, - vastasi Terttu.
- Mutta ehkä löytänyt jonkun etsimättä? Kuule! Oletko jo kihloissa taikka ehkä naimisissakin? - kysyi Helmi edelleen.
- En kumpaakaan, - sanoi Terttu.
- Se on hyvä. Sen kyllä ehtii vielä, sen naimisjutun, - laverteli Helmi.
Samalla katsoi hän kelloaan. He olivat tulleet Belle-Vue'n lähelle ja ajuri kysyi, oliko käännyttävä takaisin.
- Tässäkö kaikki? Eipä täällä ollut paljon nähtävää. Käännytään pois vain! - vastasi Helmi.
- Sinulla kun on noin edullinen ulkomuoto... - alkoi Terttu, kääntyen Helmiin päin.
- Kiitos ystävällisyydestäsi! - keskeytti tämä.
- ... Ja osaat soittaa ja laulaa, - jatkoi Terttu keskeytymisestä välittämättä, - sinun pitäisi antautua näyttämötaiteen tahi oikeammin oopperan palvelukseen.
- Johan nyt! Niin suuria minä en haaveksi, - tokaisi Helmi.
- Sehän olisi ainakin jokin järkevä elämän tehtävä, - sanoi Terttu.
- Kun Jumala minulle on niin vähän järkeä antanut, etten kaipaa mitään elämän tehtävää! - tuli taaskin vuolaana virtana puhe Helmin huulilta. - Minä raukka elän vain päivästä päivään, - hypin kuin heinäsirkka, - lisäsi hän nauraen.
- Voi, voi, sinun virsiäsi! - oli kaikki, mitä Terttu siihen sai sanotuksi.
- Minnekä sitä ajetaan? - kysyi ajuri.
- Laivalle takaisin, - vastasi Helmi. - Minnekäs sinun on mentävä? - kysyi hän sitte Tertulta.
- Minä jätän sinut heti paikalla tuossa lääkärin rakennuksen kohdalla ja menen äitiäni noutamaan, - vastasi Terttu.
- Hyvä on, - vastasi Helmi ja lisäsi: - En minä viitsisi täällä tuntiakaan asua. Täällä näyttää niin surmaavan ikävältä.
Terttu pysäytti ajurin.
- Hyvästi nyt sitte, Helmi, ja onnea matkallesi! - sanoi Terttu, puristaen hänen kättään hyvästiksi.
- Toivota edes paljon huvia! - sanoi Helmi. - Hyvästi! Hyvästi!
- Voinhan senkin, - sanoi Terttu.
- Ai, paljon terveisiä äidillesi! - huusi Helmi, kääntyen vielä rattailla. Ja huiskauttaen kättään istuutui hän mukavammin paikalleen, ajurin napsauttaessa hevostaan piiskalla.
Terttu tapasi äitinsä, joka jo oli käynyt lääkärin luona, ja kertoi, kenen oli nähnyt ja minkä vaikutuksen Helmi häneen oli tehnyt.
- Hän osaa ainakin elää, - sanoi rouva Alanne tyttärelleen.
Terttu ei vastannut mitään. Hän muisti Laurin kertomat sanat verenheimolaisuudesta ja löysi sitä jossakin määrin äidistään ja Helmistä. Samalla hän taas muisti Laurin itsensä ja kummasteli, ettei hän vielä ollut ilmestynyt heidän seuraansa. Olihan kulunut kokonaista kolme vuorokautta heidän viime yhdessä olostaan. Eikähän ilmakaan enää ollut esteenä hänen tulolleen. Olisikohan hän sairastunut vai missä oli syy?
Ja Tertun levottomuus kasvoi, kun Lauria ei vielä iltasellakaan näkynyt. Rouva Alanne sen huomasi ja illallista syödessä he molemmat lausuivat arvelujaan Laurin poisjäämisestä, punniten syitä ja vastasyitä.
Tässä kuvassa, joka oli jäänyt Tertun muistiin, oli nyt muuttunut oikeastaan vain Helmin hiuslaite, mutta sekään, vaikka muodinmukainen oli, ei suuresti rikkonut nukkemaista yleisvaikutusta hänen kasvoissaan. Veikeästi toisella korvalla oleva hattu, josta riippui suuri tumma viinirypäleterttu, ja eri värivivahduksissa läikehtivä matkapäällyskaapu tekivät hänet todellakin viehättäväksi, niinkuin Terttu hänelle sanoi.
- Mitä sinä Tukholmaan matkustat? - kysyi Terttu, kun he olivat lähteneet ajamaan.
- Muuten vain - huvittelemaan, - vastasi Helmi.
- Ja ihan yksin? - uteli Terttu edelleen.
- Ainahan sitä matkalla tuttavia saa, - huomautti Helmi, veitikka silmännurkassa.
- Hyvänen aika! - osasi Terttu vain siihen sanoa. - En minä vain niin uskaltaisi.
- Kukas minut söisi?! - nauroi Helmi siihen.
- Kuule! Mitä sinä olet tehnyt siitä saakka, kun koulusta pääsimme? - kysyi Terttu taas.
- En mitään. Tahi - huvitellut vain. Mitäs varten elämme, ell'emme huvitellaksemme? - lasketteli Helmi sanojaan nopeasti ja iloisesti. - Elämmehän vain yhden kerran. Hetkestä on siis otettava vaari, että kuollessamme voimme sanoa nauttineemme elämästä.
- Sekö sinun mielestäsi sitte on elämän tarkoitus? - kysyi Terttu, katsoen pitkään Helmiin.
- Se, - vastasi tämä vilpittömästi, lyöden kuin vasaralla naulaan.
Terttu loi vain silmänsä syrjään ja oli hetkisen vaiti. Sitte sanoi hän:
- Sinullahan oli sievä lauluääni ja soittelit pianoakin ennen. Etkö ole sillä alalla koettanut jotakin tehdä?
- Olen - vähän kumpaakin harjoitellut, vaan ei siitä vielä ainakaan ole mitään kokonaista tullut, - selitti Helmi ja kysäisi samalla: - Kenen huvila tuo?
- En tiedä. Se on "Elviira" nimeltään ja siinä asuu venäläisiä kesävieraita, - vastasi Terttu.
- Eikös täällä ole hauskoja kesävieraita, - herroja? - kysyi Helmi.
- Miten mistäkin. Minä en ole semmoisia etsinyt, - vastasi Terttu.
- Mutta ehkä löytänyt jonkun etsimättä? Kuule! Oletko jo kihloissa taikka ehkä naimisissakin? - kysyi Helmi edelleen.
- En kumpaakaan, - sanoi Terttu.
- Se on hyvä. Sen kyllä ehtii vielä, sen naimisjutun, - laverteli Helmi.
Samalla katsoi hän kelloaan. He olivat tulleet Belle-Vue'n lähelle ja ajuri kysyi, oliko käännyttävä takaisin.
- Tässäkö kaikki? Eipä täällä ollut paljon nähtävää. Käännytään pois vain! - vastasi Helmi.
- Sinulla kun on noin edullinen ulkomuoto... - alkoi Terttu, kääntyen Helmiin päin.
- Kiitos ystävällisyydestäsi! - keskeytti tämä.
- ... Ja osaat soittaa ja laulaa, - jatkoi Terttu keskeytymisestä välittämättä, - sinun pitäisi antautua näyttämötaiteen tahi oikeammin oopperan palvelukseen.
- Johan nyt! Niin suuria minä en haaveksi, - tokaisi Helmi.
- Sehän olisi ainakin jokin järkevä elämän tehtävä, - sanoi Terttu.
- Kun Jumala minulle on niin vähän järkeä antanut, etten kaipaa mitään elämän tehtävää! - tuli taaskin vuolaana virtana puhe Helmin huulilta. - Minä raukka elän vain päivästä päivään, - hypin kuin heinäsirkka, - lisäsi hän nauraen.
- Voi, voi, sinun virsiäsi! - oli kaikki, mitä Terttu siihen sai sanotuksi.
- Minnekä sitä ajetaan? - kysyi ajuri.
- Laivalle takaisin, - vastasi Helmi. - Minnekäs sinun on mentävä? - kysyi hän sitte Tertulta.
- Minä jätän sinut heti paikalla tuossa lääkärin rakennuksen kohdalla ja menen äitiäni noutamaan, - vastasi Terttu.
- Hyvä on, - vastasi Helmi ja lisäsi: - En minä viitsisi täällä tuntiakaan asua. Täällä näyttää niin surmaavan ikävältä.
Terttu pysäytti ajurin.
- Hyvästi nyt sitte, Helmi, ja onnea matkallesi! - sanoi Terttu, puristaen hänen kättään hyvästiksi.
- Toivota edes paljon huvia! - sanoi Helmi. - Hyvästi! Hyvästi!
- Voinhan senkin, - sanoi Terttu.
- Ai, paljon terveisiä äidillesi! - huusi Helmi, kääntyen vielä rattailla. Ja huiskauttaen kättään istuutui hän mukavammin paikalleen, ajurin napsauttaessa hevostaan piiskalla.
Terttu tapasi äitinsä, joka jo oli käynyt lääkärin luona, ja kertoi, kenen oli nähnyt ja minkä vaikutuksen Helmi häneen oli tehnyt.
- Hän osaa ainakin elää, - sanoi rouva Alanne tyttärelleen.
Terttu ei vastannut mitään. Hän muisti Laurin kertomat sanat verenheimolaisuudesta ja löysi sitä jossakin määrin äidistään ja Helmistä. Samalla hän taas muisti Laurin itsensä ja kummasteli, ettei hän vielä ollut ilmestynyt heidän seuraansa. Olihan kulunut kokonaista kolme vuorokautta heidän viime yhdessä olostaan. Eikähän ilmakaan enää ollut esteenä hänen tulolleen. Olisikohan hän sairastunut vai missä oli syy?
Ja Tertun levottomuus kasvoi, kun Lauria ei vielä iltasellakaan näkynyt. Rouva Alanne sen huomasi ja illallista syödessä he molemmat lausuivat arvelujaan Laurin poisjäämisestä, punniten syitä ja vastasyitä.