Eräänä iltana istui Astrida rouva korkealla tuolillaan liesinurkassa kädessään kehrävarsi, josta hän veteli hienoa, sileätä pellavarihmaa, värttinän hyrrätessä permannolla. Hänen vastapäätään istui herra Eerikki nukkuen tuolillaan. Osmondilla oli paikkansa matalalla rahilla hiillustan vieressä. Hän vuoleksi ja teroitti metsähanhen sulkia, joidenka nyt piti oppia lentämään toisella tavoin kuin ennen, helpoittaen terävän nuolen eikä rauhaisan hanhen lentoa.
Linnan palvelijat ja sotamiehet istuivat penkeillä salin toisella seinustalla ja naiset toisella. Suuri takkavalkea katossa riippuvan mahdottoman suuren, loimahtelevan lampun kera valaisi salia. Ikkunat olivat suletut puuluukuilla, koko huone näytti miellyttävältä ja hauskalta. Kaksi tahi kolme suurta koiraa virutteleikse laiskotellen valkean edessä, ja niiden keskessä istui Normandian pikku Rikhard. Milloin silitteli hän niiden leveitä silkkihienoja korvia, milloin kutkutteli niiden suuria käpäliä Osmondin sulan kärellä tahi avasi hiljaa unisen silmän. Koira ojensi silloin vaan koipiaan, ilmaisten vastenmielisyyttään raskaalla örinällä. Pojan silmät olivat koko ajan hievahtamatta kiinnitetyt Astrida rouvaan, ikäänkuin hän ei olisi tahtonut hukata sanaakaan tämän tarinasta. Rouva Astrida kertoi, kuinka Jaarli Rolf Rikhardin isoisä oli purjehtinut Seinen suuhun, ja kuinka Rouenin arkkipiispa Franco oli tullut häntä vastaan ja jättänyt hänelle kaupungin avaimet, ja kuinka nuo urhokkaat pohjoismaalaiset eivät olleet tehneet mitään vahinkoa ainoallekaan Rouenin asukkaalle. Sitte kertoi hän Jaarli Rolfin kasteesta, ja kuinka tämä niinä seitsemänä päivänä, joina hänellä oli päällään valkea kastepuku, oli antanut runsaita lahjoja kaikille herttuakuntansa Normandian arvokkaimmille kirkoille.
"Mutta kertokaas uskollisuudenlupauksesta!" sanoi Rikhard, "ja kuinka Sigurd Verikirves heitti nurinniskoin tuon typerän Kaarlo kuninkaan. Voi kun minä olisin nauranut sitä nähdessäni."
"En, en, prinssi Rikhard", sanoi rouva, "minä en pidä siitä tarinasta. Se oli ennen kuin pohjan miehet oppivat ritarillisuutta ja hyviä tapoja, ja raakuus on aina pikemmin painettava unholaan kuin muisteltava. Ei, tahdon mieluummin kertoa tulostamme Centevilleen ja mitenkä yksitoikkoisia minusta olivat nämä aukeat tasangot ja leveät, hiljalleen liukuvat joet, verraten isäni vuonoon Norjassa. Korkeat, mustat, tummakuusikkoiset kalliot ne sitä ympäröivät ja etäällä näki lumipeitteisten tunturien taivasta kohti kohouvan. Oi kuinka sinervänä vesi väreilikään istuessani pitkät kesäpäivät isän venosessa pikku vuonollamme ja -"
Tässä keskeytettiin äkkiä rouva Astrida kertomuksessaan. Torvi toitahti linnan portilla. Koirat hyökkäsivät ylös kiivaasti haukkuen. Osmond ponnahti myöskin ylös, huusi: "kuulkaa!" ja koetteli vaientaa koiria. Rikhard kiiruhti herra Eerikin luokse, kiivaasti huutaen: "Herätkää, herra Eerikki, herätkää, isä on tullut! voi joutukaa aukaisemaan portteja ja laskemaan hänet sisään."
"Hiljaa koirat!" sanoi herra Eerikki, nousten verkalleen ylös, kun torven toitotuksia toistettiin. "Mene, Osmond, portinvartijan kanssa katsomaan, onko se, ken tähän aikaan tulee, ystävä vai vihollinen. Jääkää te tänne, hyvä prinssi", lisäsi hän, kun Rikhard tahtoi juosta Osmondin perästä. Pikku poika totteli, seisten alallaan, vaikka hänen jok'ikinen jäsenensä vapisi malttamattomuudesta.
"Tietoja herttualta, luulisin", sanoi rouva Astrida. "Itse hän tuskin lienee näin myöhäiseen liikkeellä."
"Voi niin, rakas rouva Astrida, se on varmasti hän", sanoi Rikhard. "Hän sanoi tulevansa pian takaisin. Kuulkaa, kuuluu jo hevosten poljenta pihalta. Olen varma, että se on hänen musta sotaratsunsa. Enkä minä ole siellä pitämässä hänen jalustintaan! Voi herra Eerikki, suokaa minun mennä!"
Herra Eerikki, aina harvapuheinen mies, pudisti vain päätään, ja samassa tuokiossa kuului askeleita kiviportailta.
Taas tahtoi Rikhard kipaista ulos, kun Osmond samassa palasi kasvoillaan ilme, joka heti ensi silmäyksellä osoitti, että joku onnettomuus oli tapahtunut. Mutta kaikki mitä hän virkkoi oli vaan: "Harcourtin kreivi Bernard ja vapaaherra Rainulf de Ferrières. " Sitte astui hän sivulle antaakseen tulijoille tietä.
Rikhard pysähtyi keskelle salia pettyneenä. Herra Eerikkiä tahi muitakaan salissa olijoita tervehtimättä astui Harcourtin kreivi Rikhardin luokse, taivutti polvensa hänen edessään ja sanoi murtuneella, syvästi liikutetulla äänellä: "Rikhard, Normandian herttua, olen sinun läänityksenalaisesi ja uskollinen vasallisi. " Sitte nousi hän ylös ja sill'aikaa, kuin Rainulf de Ferrières suoritti samat temput, peitti tuo vanha mies kasvonsa ja itki ääneensä.
"Voipiko asiat olla niin käsin", sanoi vapaaherra de Centeville. Saatuaan Ferrièreltä vastineeksi surumielisen silmäyksen, taivutti hänkin polvensa pojan edessä, toistaen sanat: "Olen sinun läänityksen-alaisesi ja uskollinen vasallisi ja vannon sinulle uskollisuutta linnani ja Centevillen vapaaherrakunnan puolesta."
"Eihän, eihän!" huusi Rikhard, vetäisten kätensä pois tulisessa tuskassa, tunteella semmoisella kuin jos olisi ollut kauhistuttavan unennäön vallassa, josta ei voinut herätä. "Mitä tämä merkitsee? Voi rouva Astrida, sanokaa minulle, mitä tämä merkitsee? Miksi ne tekevät näin? Missä on isäni?"
"Voi lapsukaiseni", sanoi vanha rouva, kietoen käsivartensa hänen ympärilleen ja vetäen hänet aivan itseensä kiinni kyynelten viljanaan virratessa. Hänen syleilynsä tyynnyttämänä seisoi Rikhard. Silmät selkiselällään ja syvin, läähättävin henkäyksin kuunteli hän noita neljää jalosukuista, jotka hiljaa ja vakavasti puhelivat keskenään, hänestä paljoa välittämättä.
"Herttua kuollut!" toisti herra Eerikki de Centeville melkein tajuttomana ja kangistuneena kauhusta.
"Niin on", sanoi Rainulf hitaasti ja suruisesti, ja hiljaisuutta häiritsi vain vanhan kreivin Bernardin raskaat, syvät nyyhkytykset.
"Mutta miten? missä? milloin?" puhkesi herra Eerikki vihdoin puhumaan. "Eihän tietty mistään sodasta teidän täältä matkatessanne. Voi, miksi en ollut hänen sivullaan!"
"Hän ei kaatunut sodassa", vastasi Rainulf kolkosti.
"Olisiko sitte tauti voinut päättää hänen päivänsä niin rutosti?"
"Eipä tautikaan", vastasi Ferrières. "Kavallus se oli. Hän kaatui Pecquignyn saarella vilpillisen flaamilaisen käden kautta."
"Ja tuo kavaltaja elää vielä?" kiljahti vapaaherra de Centeville, suonenvedontapaisesti tarttuen oivaan miekkaansa.
"Hän elää, riemuiten rikoksestaan", sanoi Ferrières, "turvallisena ja huolettomana omissa linnoitetuissa kauppakaupungeissaan."
"Voin tuskin uskoa sanojanne, jalot herrat", sanoi herra Eerikki. "Herttuamme salavainoisesti murhattuna, hänen vihollisensa turvan takana, ja te täällä tätä kertomassa!"
"Toivon, että makaisin kankeana ja jähmettyneenä herrani vieressä!" sanoi kreivi Bernard, "jollei vain pitäisi olla pystyssä Normandian ja tämän lapsiraukan tähden, joka tietenkin tulee tarvitsemaan kaikkein sukunsa ystäväin tukea. Toivoin, että silmäni olisivat soenneet ikipäiviksi välttyäkseni näkemästä tätä näkyä. Ja jospa olisin edes saanut kohottaa kalpani hänen puolustuksekseen! Kertokaa te, Rainulf, kuinka se tapahtui. Minä en kykene sitä tekemään."
Hän heittäytyi penkille, peittäen kasvonsa vaipallaan. Rainulf jatkoi: "Te tiedätte, kuinka hyvä herttuamme onnettomuuden hetkenä lupautui kohtaamaan tuota arkaa Flanderin kreivi roistoa Pecquigny saarella. Oli sovittu että molemmat sekä herttua että kreivi veisivät silloin mukanaan saareen kaksitoista aseetonta miestä. Bretagnen herttua Allan oli yksi meidän miehiämme, kreivi Bernard samaten, vanha kreivi Botho ja minä niinikään. Meillä ei ollut ollenkaan aseita - auta armias, jos meillä oli ne! Mutta niin ei ollut flaamilaisten laita. Voi, voi! elinpäivänäni en unhoita herttua Wilhelmin ruhtinaallista ryhtiä, kun hän astui maihin ja otti barettinsa päästään tuota Arnulf roistoa tervehtiessään."
Linnan palvelijat ja sotamiehet istuivat penkeillä salin toisella seinustalla ja naiset toisella. Suuri takkavalkea katossa riippuvan mahdottoman suuren, loimahtelevan lampun kera valaisi salia. Ikkunat olivat suletut puuluukuilla, koko huone näytti miellyttävältä ja hauskalta. Kaksi tahi kolme suurta koiraa virutteleikse laiskotellen valkean edessä, ja niiden keskessä istui Normandian pikku Rikhard. Milloin silitteli hän niiden leveitä silkkihienoja korvia, milloin kutkutteli niiden suuria käpäliä Osmondin sulan kärellä tahi avasi hiljaa unisen silmän. Koira ojensi silloin vaan koipiaan, ilmaisten vastenmielisyyttään raskaalla örinällä. Pojan silmät olivat koko ajan hievahtamatta kiinnitetyt Astrida rouvaan, ikäänkuin hän ei olisi tahtonut hukata sanaakaan tämän tarinasta. Rouva Astrida kertoi, kuinka Jaarli Rolf Rikhardin isoisä oli purjehtinut Seinen suuhun, ja kuinka Rouenin arkkipiispa Franco oli tullut häntä vastaan ja jättänyt hänelle kaupungin avaimet, ja kuinka nuo urhokkaat pohjoismaalaiset eivät olleet tehneet mitään vahinkoa ainoallekaan Rouenin asukkaalle. Sitte kertoi hän Jaarli Rolfin kasteesta, ja kuinka tämä niinä seitsemänä päivänä, joina hänellä oli päällään valkea kastepuku, oli antanut runsaita lahjoja kaikille herttuakuntansa Normandian arvokkaimmille kirkoille.
"Mutta kertokaas uskollisuudenlupauksesta!" sanoi Rikhard, "ja kuinka Sigurd Verikirves heitti nurinniskoin tuon typerän Kaarlo kuninkaan. Voi kun minä olisin nauranut sitä nähdessäni."
"En, en, prinssi Rikhard", sanoi rouva, "minä en pidä siitä tarinasta. Se oli ennen kuin pohjan miehet oppivat ritarillisuutta ja hyviä tapoja, ja raakuus on aina pikemmin painettava unholaan kuin muisteltava. Ei, tahdon mieluummin kertoa tulostamme Centevilleen ja mitenkä yksitoikkoisia minusta olivat nämä aukeat tasangot ja leveät, hiljalleen liukuvat joet, verraten isäni vuonoon Norjassa. Korkeat, mustat, tummakuusikkoiset kalliot ne sitä ympäröivät ja etäällä näki lumipeitteisten tunturien taivasta kohti kohouvan. Oi kuinka sinervänä vesi väreilikään istuessani pitkät kesäpäivät isän venosessa pikku vuonollamme ja -"
Tässä keskeytettiin äkkiä rouva Astrida kertomuksessaan. Torvi toitahti linnan portilla. Koirat hyökkäsivät ylös kiivaasti haukkuen. Osmond ponnahti myöskin ylös, huusi: "kuulkaa!" ja koetteli vaientaa koiria. Rikhard kiiruhti herra Eerikin luokse, kiivaasti huutaen: "Herätkää, herra Eerikki, herätkää, isä on tullut! voi joutukaa aukaisemaan portteja ja laskemaan hänet sisään."
"Hiljaa koirat!" sanoi herra Eerikki, nousten verkalleen ylös, kun torven toitotuksia toistettiin. "Mene, Osmond, portinvartijan kanssa katsomaan, onko se, ken tähän aikaan tulee, ystävä vai vihollinen. Jääkää te tänne, hyvä prinssi", lisäsi hän, kun Rikhard tahtoi juosta Osmondin perästä. Pikku poika totteli, seisten alallaan, vaikka hänen jok'ikinen jäsenensä vapisi malttamattomuudesta.
"Tietoja herttualta, luulisin", sanoi rouva Astrida. "Itse hän tuskin lienee näin myöhäiseen liikkeellä."
"Voi niin, rakas rouva Astrida, se on varmasti hän", sanoi Rikhard. "Hän sanoi tulevansa pian takaisin. Kuulkaa, kuuluu jo hevosten poljenta pihalta. Olen varma, että se on hänen musta sotaratsunsa. Enkä minä ole siellä pitämässä hänen jalustintaan! Voi herra Eerikki, suokaa minun mennä!"
Herra Eerikki, aina harvapuheinen mies, pudisti vain päätään, ja samassa tuokiossa kuului askeleita kiviportailta.
Taas tahtoi Rikhard kipaista ulos, kun Osmond samassa palasi kasvoillaan ilme, joka heti ensi silmäyksellä osoitti, että joku onnettomuus oli tapahtunut. Mutta kaikki mitä hän virkkoi oli vaan: "Harcourtin kreivi Bernard ja vapaaherra Rainulf de Ferrières. " Sitte astui hän sivulle antaakseen tulijoille tietä.
Rikhard pysähtyi keskelle salia pettyneenä. Herra Eerikkiä tahi muitakaan salissa olijoita tervehtimättä astui Harcourtin kreivi Rikhardin luokse, taivutti polvensa hänen edessään ja sanoi murtuneella, syvästi liikutetulla äänellä: "Rikhard, Normandian herttua, olen sinun läänityksenalaisesi ja uskollinen vasallisi. " Sitte nousi hän ylös ja sill'aikaa, kuin Rainulf de Ferrières suoritti samat temput, peitti tuo vanha mies kasvonsa ja itki ääneensä.
"Voipiko asiat olla niin käsin", sanoi vapaaherra de Centeville. Saatuaan Ferrièreltä vastineeksi surumielisen silmäyksen, taivutti hänkin polvensa pojan edessä, toistaen sanat: "Olen sinun läänityksen-alaisesi ja uskollinen vasallisi ja vannon sinulle uskollisuutta linnani ja Centevillen vapaaherrakunnan puolesta."
"Eihän, eihän!" huusi Rikhard, vetäisten kätensä pois tulisessa tuskassa, tunteella semmoisella kuin jos olisi ollut kauhistuttavan unennäön vallassa, josta ei voinut herätä. "Mitä tämä merkitsee? Voi rouva Astrida, sanokaa minulle, mitä tämä merkitsee? Miksi ne tekevät näin? Missä on isäni?"
"Voi lapsukaiseni", sanoi vanha rouva, kietoen käsivartensa hänen ympärilleen ja vetäen hänet aivan itseensä kiinni kyynelten viljanaan virratessa. Hänen syleilynsä tyynnyttämänä seisoi Rikhard. Silmät selkiselällään ja syvin, läähättävin henkäyksin kuunteli hän noita neljää jalosukuista, jotka hiljaa ja vakavasti puhelivat keskenään, hänestä paljoa välittämättä.
"Herttua kuollut!" toisti herra Eerikki de Centeville melkein tajuttomana ja kangistuneena kauhusta.
"Niin on", sanoi Rainulf hitaasti ja suruisesti, ja hiljaisuutta häiritsi vain vanhan kreivin Bernardin raskaat, syvät nyyhkytykset.
"Mutta miten? missä? milloin?" puhkesi herra Eerikki vihdoin puhumaan. "Eihän tietty mistään sodasta teidän täältä matkatessanne. Voi, miksi en ollut hänen sivullaan!"
"Hän ei kaatunut sodassa", vastasi Rainulf kolkosti.
"Olisiko sitte tauti voinut päättää hänen päivänsä niin rutosti?"
"Eipä tautikaan", vastasi Ferrières. "Kavallus se oli. Hän kaatui Pecquignyn saarella vilpillisen flaamilaisen käden kautta."
"Ja tuo kavaltaja elää vielä?" kiljahti vapaaherra de Centeville, suonenvedontapaisesti tarttuen oivaan miekkaansa.
"Hän elää, riemuiten rikoksestaan", sanoi Ferrières, "turvallisena ja huolettomana omissa linnoitetuissa kauppakaupungeissaan."
"Voin tuskin uskoa sanojanne, jalot herrat", sanoi herra Eerikki. "Herttuamme salavainoisesti murhattuna, hänen vihollisensa turvan takana, ja te täällä tätä kertomassa!"
"Toivon, että makaisin kankeana ja jähmettyneenä herrani vieressä!" sanoi kreivi Bernard, "jollei vain pitäisi olla pystyssä Normandian ja tämän lapsiraukan tähden, joka tietenkin tulee tarvitsemaan kaikkein sukunsa ystäväin tukea. Toivoin, että silmäni olisivat soenneet ikipäiviksi välttyäkseni näkemästä tätä näkyä. Ja jospa olisin edes saanut kohottaa kalpani hänen puolustuksekseen! Kertokaa te, Rainulf, kuinka se tapahtui. Minä en kykene sitä tekemään."
Hän heittäytyi penkille, peittäen kasvonsa vaipallaan. Rainulf jatkoi: "Te tiedätte, kuinka hyvä herttuamme onnettomuuden hetkenä lupautui kohtaamaan tuota arkaa Flanderin kreivi roistoa Pecquigny saarella. Oli sovittu että molemmat sekä herttua että kreivi veisivät silloin mukanaan saareen kaksitoista aseetonta miestä. Bretagnen herttua Allan oli yksi meidän miehiämme, kreivi Bernard samaten, vanha kreivi Botho ja minä niinikään. Meillä ei ollut ollenkaan aseita - auta armias, jos meillä oli ne! Mutta niin ei ollut flaamilaisten laita. Voi, voi! elinpäivänäni en unhoita herttua Wilhelmin ruhtinaallista ryhtiä, kun hän astui maihin ja otti barettinsa päästään tuota Arnulf roistoa tervehtiessään."