New-Yorkiin saapui hän hyvin sopivaan aikaan. Oli vähää ennen syntynyt työlakko eräällä rautatiellä Chikagossa ja kun eivät lähiseudun työmiehet uskaltaneet täyttää lakkolaisten paikkoja, olivat asianomaiset lähettäneet asiamiehensä värväämään miehiä New-Yorkista. He eivät aikoneet mitenkään taipua työväen vaatimuksiin ja vasta tulleet siirtolaiset, jotka eivät olleet selvillä Ameriikan oloista, olivat mielissään kun saivat työtä, sama se mitä. Heidän joukossaan oli aina niitä, jotka olivat ennenkin olleet rautatietöissä ja joita siis voi käyttää.

Iisakki Peltonen ei kyllä ollut milloinkaan ennen ollut semmoisessa työssä, mutta hän oli niin reippaan ja voimakkaan näköinen, että värvääjä antoi hänen tulla mukaan. Värvääjän kannalta katsoen oli tärkeintä saada pari vaunulastillista miehiä niin pian kuin suinkin, sillä hän sai maksunsa pääluvun mukaan niin pian kuin oli toimittanut heidät perille. Joskin joku tai jotkut myöhemmin huomattiin kelpaamattomiksi, ei se häneen kuulunut.

Siinä oli nyt syy siihen, että Iisakki heti luvattuun maahan tultuaan sai työtä ja palkkaa puolitoista dollaria päivältä sekä ruuan ja asunnon niin kauvan kuin lakkoa kesti. Matka Chikagoon oli tietysti sekin vapaa. Se oli hänestä jo koko rikkaus - seitsemän ja puoli markkaa päivässä! Ei ollut hän uskoa omia korviaan.

Alussa ei häntä tosin voitu käyttää muuhun kuin kaikkein karkeimpaan työhön asemalla, mutta onneksi oli siellä sellaista työtä yli tarpeenkin. Kaikki, joita suinkin vaan voitiin panna vetureja kuljettamaan, tarvittiin niitä junia varten, joita vielä voitiin pitää liikkeessä ja sentähden olivat ne pienet asemaveturit, jotka tavallisesti kulettelivat tyhjiä ja lastatuita vaunuja edestakaisin lukemattomilla sivuraiteilla, nyt veturitallissa. Kaikkien näiden pikkuveturien työ oli sentähden tehtävä käsi- tai hevosvoimalla ja semmoisessa työssä olivat Iisakin voimakkaat käsivarret ja selkä verrattomat. Ei kestänyt kauvan, ennenkun esimiehet alkoivat kiinnittää huomiotansa hänen työtapaansa, joka suuresti erosi siitä, mihin muut tulokkaat kykenivät.

Pian oppi Iisakki vähän muutakin kuin työntämään vaunuja edestakaisin niillä raiteilla, joita hänelle osoitettiin. Ja parin viikon kuluttua näkyi selvästi, että hän oli alkanut päästä selville asioista, joiden kanssa oli tekemisissä, ja siitä oli seurauksena, että hän pääsi sen työhyeen johtajaksi, johon kuului. Esimiehet voivat olla varmat siitä, että siellä, missä hän oli mukana, suoritettiin työ säntilleen ja hyvässä järjestyksessä.

Sen vuoksi oli hän niitä harvoja, jotka pidettiin työssä sittenkin, kun tuo ennenaikainen ja huonosti valmistettu lakko muutamien viikkojen kuluttua oli päättynyt ilman pienintäkään myönnytystä yhtiön puolelta. Useat lakkolaisista olivat pakoitetut hakemaan työtä muualta, kun viimein olivat kyllästyneet taisteluunsa yhtiön kanssa, mutta Iisakki Peltonen pääsi veturitalliin. Siellä pantiin hänet olemaan avullisena veturien puhdistamisessa ja voitelemisessa.

Alussa katselivat häntä karsain silmin sekä kulettajat että konduktöörit, lämmittäjät ynnä muut, jotka olivat ottaneet osaa työlakkoon. Heidän silmissään oli hän "scab" - semmoinen, joka on ruvennut lakkolaisten sijaiseksi, ja scabia katsoo jokainen työmies, jolla on vähänkään käsitystä työlakosta, halveksittavimmaksi ihmiseksi maailmassa.

Mutta kun ei Iisakki osannut englanninkieltä tarpeeksi ymmärtääkseen, että tuo sana oli edes haukkumasana ja vielä vähemmin käsitti sen syvästi häpäisevän merkityksen, hoiti hän tointaan yhtä hiljaisesti ja säntillisesti kuin ennenkin. Alussa ei hän käsittänyt edes sitä, että toverit usein lausumallaan sanalla häntä tarkoittivat, mutta vaikka hän sittemmin pääsikin sen perille, niin vastasi hän "scabiin" yhtä nöyrästi kuin "Eisakkiinkin", joksi ne olivat hänen nimensä vääntäneet. Tosin houkutteli hänen tyyneytensä eräänä päivänä, kun hän voiteli erästä veturia, muutamata lämmittäjää ohi kulkiessa koskettamaan häntä jalallaan ja sanomaan: "Pois tieltä, sen kirottu scab!" Mutta kun Iisakki empimättä tarttui lämmittäjää kaulukseen, käänsi hänet kaksinkerroin polvelleen ja antoi hänelle kämmeneen tuntuvaa opetusta, niin että seinät kaikuivat, sai hän ehdottomasti naurajat puolelleen.

Ja kun veturin kulettajille vähitellen alkoi selvitä, että se, jonka koneen Iisakki oli voidellut ja puhdistanut, voi olla täysin varma siitä, että kaikki oli parhaassa kunnossa, lakkasivat he vähitellen puhuttelemasta häntä muuten kuin nimeltään. Jopa muuan heistä jonkun ajan kuluttua kysyi, eikö hän tahtoisi ruveta lämmittäjäksi oppiakseen sitten kerran juniakin kulettamaan. Ja kun ei Iisakilla ollut mitään sitä vastaan, siirrettiin hänet pian tallista radalle.

Eihän se tosin ollut muuta kuin tavaraveturi, jossa hän alkoi lämmittäjätoimensa, mutta vähätpä siitä. Hänestä oli hauskempi olla tavarajunissa, ne kun pysähtyivät useammin ja niin kauvan, että voi vähän katsella ympärilleenkin. Matkustajavetureilla oli aina niin kiire, ett'ei lämmittäjä joutanut muuta kuin lämmittämään.

Jo silloin kuin hän astui uuteen virkaansa, ajatteli Iisakki kirjoittaa Annille, että tulisi Ameriikkaan, niin mentäisiin naimisiin, ja ensi päivinä oli hän kovassa kiusauksessa. Hän oli jo säästänyt aika sievän summan ja hänen palkkansa oli niin suuri, että se hyvinkin riittäisi kahdelle, jos vaan oltaisiin säästäväisiä. Jos nyt ei vielä aivan heti paikalla voitaisikaan päästä ostamaan taloa Alastarossa, niin vähätpä siitä, kun kerran jo nyt voitaisiin mennä yhteen.

Vaan mietittyään asiata viikon, toista, päätti hän toisin. Eihän tiennyt, kuinka kauvan hän saisi olla lämmittäjänä, koska usein tapahtui, että miehiä erotettiin aivan mitättömistä erehdyksistä, joille eivät olleet voineet mitään. Kun ei voinut olla sen varmempi tulevaisuudestaan, oli kai parasta olla vielä yksin.

Sen sijaan lähetti hän kokoamansa rahat Annille Heikkilään. Ja samalla ehdotti hän, että panettaisivat itsensä kuulutuksiin, niin että Anni milloin tahansa voisi tulla vihille, jos niikseen sopisi. Eihän täällä Ameriikassa tosin kyllä olisi kuulutuksia tarvittu, mutta parempi oli kuitenkin kuuluttaa. Oli siihen kuulutuksen ottoon Iisakilla toisetkin syynsä, josta ei kuitenkaan Annille mitään kirjoittanut; oli hän näet tullut tuumanneeksi Annin jäähyväissanoja noista viidestä vuodesta. Kun oikein ajatteli, niin eihän hän oikeastaan voinut vaatia, että Anni odottaisi niinkään kauvan, jos joku toinen sopiva kosija ilmaantuisi... naiset olivat aina naisia... mutta kun oltiin kuulutuksissa, niin oltiin melkein kuin naimisissa...

Hän kirjoitti vaan, ett'ei hän vielä aivan varmaan tiennyt, milloin kutsuisi häntä tulemaan, mutta jos tätä tienestiä jatkuisi vielä muutamia kuukausia, niin ei kai se kauvankaan kestäisi. Mutta rahat piti Annin panna pankkiin omalle nimelleen.