Ah, mikä hekuma! Hän tahtoi unohtaa kaiken muun. Ei, hän ei pitänyt mitään kuolinvalvojaisia, hän piti rakkaudenvalvojaisia. Hän nojasi otsansa rinnustaa vasten ja puristi edelleen huulensa valkoiseen korsettiin. Niin eli hän ajatuksissaan rakkaudentarinansa. Vastapäätä, kadun toisella puolella, näki hän oman huoneensa. Sen ikkuna oli auki. Sieltä oli hän valloittanut Theresen uupumattomalla huilun soitollaan illan toisensa jälkeen. Huilu oli niin kauniisti tulkinnut hänen rakkauttansa, että nuori tyttö lopullisesti oli taipunut hänelle hymyilemään. Ja tuo satiini jota hän kerran toisensa jälkeen suuteli, oli palanen hänen omaa, valkoista, silkinsileää hipiätään, jonka hän oli jättänyt jälelle, jottei hän tulisi kärsimättömäksi. Hänen mielikuvituksensa oli niin elävä ja niin pettävästi todellisuutta muistuttava, että hän kääntyi ikkunasta ja hyökkäsi ovea kohti, luullessaan kuulevansa tytön tulevan.

Mutta sitten hän tuli äkkiä täysin valveilleen ja näki todellisuuden sellaisena kuin se oli. Ja nyt hän teki intohimoisen päätöksen. Niin, hän ei viipyisi, hän palaisi jo takaisin tänä yönä. Tyttöhän oli niin hurmaavan kaunis, ja hän rakasti häntä niin mielettömästi. Niin, niin, hän kääntyisi takaisin heti, kadottamatta ainoatakaan minuuttia heti kuin olisi heittänyt taakkansa jokeen. Vavisten hermoväristyksestä puri hän korsettia tukahduttaakseen ne nyyhkytykset, jotka tahtoivat päästä hänen polttavasta rinnastaan.

Kello löi kymmenen. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut siellä vuosikausia. Ja hän jatkoi odottamistaan. Piirongilta hän löysi leipää ja hedelmiä ja hän söi halukkaasti seisaallaan. Sen jälkeen hänet valtasi hillittömän nälän tunne, jota ei voinut tyydyttää. Mutta se antaisi kenties hänelle kuitenkin uusia voimia. Syötyään valtasi hänet sanomaton väsymys. Oli kuin tämä yö ei koskaan loppuisi. Alhaalta kuului tanssimusiikki yhä vilkkaampana hänen korviinsa -- sitten hän kuuli ensimäisten vaunujen vierivän pois. Ja hän tuijotti jäykästi ovelle, kunnes hän äkkiä näki päivänvaloa avaimenreiästä. Nyt ei hän edes piilottautunut. Paha kyllä jos joku sattuisi tulemaan sisälle!

- Ei, kiitos, Francoise, sanoi Therese, joka avasi oven kynttilä kädessä. Mene sinä ja asetu levolle, sinä olet varmaankin väsynyt.

Hän sulki oven jälkeensä ja lukitsi sen. Näin jäi hän seisomaan pariksi silmänräpäykseksi sormi suulle painettuna.

Hänen kasvonsa olivat kalpeat, vaikka hän oli tanssinut. Hän ei sanonut sanaakaan, laski kynttiläjalan pois luotaan ja istuutui Julienia vastapäätä. Täten odottivat he vielä puolen tuntia, katsellen toisiaan hiljaisuudessa.

Kaikki vieraat olivat lähteneet ja talo tuntui uupuneen uneen, mutta kaikkein enin teki Thereseä rauhattomaksi se, että Francoise nukkui viereisessä huoneessa. He kuulivat hänen ensiksi käänteleivän huoneessa sinne ja tänne, sitten hänen sänkynsä narisi, hän oli niinmuodoin laskeutunut levolle. Pitkän aikaa kuulivat he hänen lakkaamatta käänteleivän, hänelle näytti olevan vaikea saada unta. Vihdoinkin kuului, että hän hengitti syvään ja säännöllisesti, hän nukkui.

Koko ajan oli Therese kohdistanut vakavan katseensa Julieniin. Ja nyt hän sanoi:

- Menkäämme!

He vetivät pois ruusunväriset verhot ja auttoivat pienen Colombelin pukemista, jonka kasvot nyt olivat aivan ruumiinväriset.

Kun tämä oli tehty uivat molemmat hiessä.

- Menkäämme! toisti tyttö.

Silmänräpäystäkään viivähtämättä tarttui Julien kuolleeseen ja heitti hänet olkapäilleen, kuten teurastajan on tapana kantaa vasikoita. Julienin leveä selkä taipui taakan alla, ja kuolleen jalat riippuivat noin metrin päässä lattiasta.

- Minä menen ensiksi, sanoi Therese reippaasti, - ja minä pidän teitä takista kiini, niin että teidän tarvitsee ainoastaan seurata mukana. Mutta se teidän täytyy tehdä hitaisesti.

Ensiksi täytyi heidän nyt mennä huoneen läpi, jossa Francoise makasi. Tämä oli vaikein tehtävä. Kun he olivat päässeet ovelle asti, kolahti toinen kuolleen jaloista tuoliin, ja Francoise heräsi jyrinästä. He kuulivat hänen kohottavan päätänsä ja mutisevan muutamia epäselviä sanoja. Ja siinä he nyt seisoivat liikkumattomina, tyttö oven vieressä ja nuori mies aivan hänen takanansa ruumis olkapäillä, molemmat vapisten kauhusta että kuolleen äiti heidät huomaisi, heidän ollessaan matkalla heittääkseen ruumiin jokeen. Se oli sietämättömimmän tuskan hetki. Mutta parin minuutin kuluttua näytti Francoise jälleen nukkuneen, ja he hiipivät varovasti etehiseen.

Siellä heitä kuitenkin odotti uusi kauhun aihe. Markiisitar ei ollut vielä mennyt vuoteelleen, ja kapea valonjuomu tunkeutui hänen huoneestaan, jonka ovi oli vielä raollaan. Nyt he eivät uskaltaneet eteenpäin eivätkä kääntyä ympäri.

Julien tunsi, että pikku Colombel varmasti liukuisi alas hänen olkapäiltään, jos hänen vielä kerran täytyisi kulkea äidin huoneen läpitse.

Noin neljännestuntiin ei hän uskaltanut tehdä ainoatakaan liikettä. Theresellä oli kuitenkin se kamala rohkeus, että hän uskalsi tukea ruumista, jotta Julien ei väsyisi. Vihdoin sammui markiisittaren kynttilä, ja he jatkoivat vaellustaan portaita pitkin.

Therese avasi vanhan käyttämättömän oven - ja kun Julien meni taakkansa kanssa Place des Quatres-Femmesin yli, näki hän hänen seisovan Hotel Marsannen sammaleilla peitetyllä portaalla tanssipuvussaan.

Ja tyttö odottaisi häntä.