Olen uskonut ja uskon sallimukseen, sillä kaikki kävi aivan kuin ikivanhoista ajoista olisi määrätty niin käymään. Meille ratkaisu ei tosiaankaan tuottanut mitään vaikeuksia. Mutta isillämme ja äideillämme kyllä oli omat epäröimisensä.

Olisiko nyt niin merkillistä, jos kolme nuorta tyttöä - kyllin vanhoja lisäksi - viettäisivät muutamia kesäviikkoja yksin tunturituvassa!

Susanna oli todellakin kuukausi sitten täyttänyt kahdeksantoista vuotta, Dorthe oli seitsemäntoista vuoden ja kolmen kuukauden ja minä kuudentoista vuoden ja kahden kuukauden ikäinen. Jos olisimme olleet aivan nuoria, esimerkiksi viisitoista-vuotiaita, niin asianlaita luonnollisesti olisi ollut toinen, Nyt saatoimme kaikin puolin selviytyä erinomaisesti omin neuvoin.

En kuolemaksenikaan olisi muistanut, kuka sen ajatuksen ensiksi keksi, Seikka oli vain se, että olimme rahapulassa. Olisimmehan mielellämme menneet tuntureille, kuten säätyläisperheet näin yleiseen viettävät kesäänsä, Mutta jos vain hiemankin tuntui tunturin tuulahdusta, alettiin heti puhua kalleudesta. Isä rypisti kulmakarvojaan ja sanoi "ei", kohta kun minä mitä varovimmin olin ruvennut vetämään virttä - kävelyretkistä, tunturi-ilmasta ja muusta sellaisesta. Ja äiti ei hiiskunut sanaakaan, mutta pudisti päätänsä.

Sama oli asianlaita Boltin ja Jehningenin perheissä.

Minulla on näet kaksi uutta parasta ystävää: Dorthe Bolt ja Susanna Jehningen.

Dorthe sanoi suoraan: - Pyh - luuletko että meillä on varoja sellaiseen! - Mutta Susanna ei tahdo koskaan myöntää, ettei heillä ole riittävästi rahaa. Hänen huulillaan on niin moni "jos" ja "mutta", kun sitävastoin me vain puhumme siitä, onko varoja vai eikö ole varoja. Tuo on sanomattoman tyhmää. Rahattomuus ei ole mikään häpeä. Juuri tästä meidän suloisesta kesästämmekin näkee, ettei ole hyvä omistaa paljon rahoja. Muutoinhan me kolme emme olisi koskaan joutuneet asumaan tunturitupaan. No niin, me juttelimme ja tarinoimme keskenämme kaiken kevättä tunturiretkistä ja jalkamatkoista ja niiden hauskuuksista.

Susannalla ei ole sisaruksia, ei veljeä eikä sisarta, minkä varsin hyvin näkeekin siitä, että kaiken pitää hänen mukana ollessaan mennä kuin viivalla vetäen. Kun on paljon sisaruksia, ei juuri maksa vaivaa asettaa mitään ojennusnuoria. Dorthella on Finn-niminen veli. Hän on ylioppilas ja on saanut pienen apurahan hyönteisten tahi pikku matelijain kokoomista varten pohjoisesta. Hän ei ole erittäin hauska, mutta eipähän hänellä niin hupaisaa lienekään, kun lakkaamatta vain istuu suurennuslasiinsa tirkistäen.

Finn Boltin piti niinmuodoin lähteä pohjoiseen, ja sitten hänen piti asua jossakin tuvassa.

Kuullessamme tämän, heräsi eräässä meistä se huimaavan iloinen ajatus, että me yhtä hyvin kuin Finn Bolt saattaisimme vuokrata itsellemme mökin, hoitaa taloutemme ja pitää hirveän hauskaa.

Siitä lähtien oli mökki jokapäiväinen puheenaiheemme. Mutta missä sen piti olla? Niin, se oli aivan samantekevä. Kun se vain oli Norjan tuntureilla, niin se sai olla missä hyvänsä. Yksinäistä ja kaunista siellä piti olla.

Mutta kukaan meistä, paha kyllä, ei tuntenut ketään, joka olisi tiennyt jotakin tällaisista tuvista. Ilmoittaminen oli liian kallista - siinä sitten oltiin.

Sitten me kuljimme eräänä päivänä kadulla, kaikki kolme. Dorthe Bolt keskellä. Tummatukka, neliskulmaiset kasvot, suuri suu. Ei rahtuakaan kaunis, ja kuitenkin hän on kaunis. Hänessä on sitä mitä sanotaan tenhoamiskyvyksi. Se ilmenee ainoastaan siinä, että hän hymyilee kauhean kauniisti. On kuin Dorthe Bolt antaisi sille, jolle hän hymyilee, hauskan lahjan. On tosiaankin totta, että tuntuu siltä.

Susanna on pitkä ja melkein komea. Hänellä on hyvin hienot kulmakarvat, kaikkityyni on sellaista kuin Susanna-nimiselle sopiikin, säännöllistä ja hienoa. Mutta kukaan ei tule iloiseksi, kun hän hymyää.

Minuahan tunnette hieman. En ole rahtuakaan muuttunut. Kuulen että astun yhtä rumasti kuin aina olen tehnyt. Keinuen ja keikutellen. Mutta sen olen perinyt, sillä koko äidin suku astuu samalla tavalla. Ja silloinhan olisi kumma, jos minä kävelisin kauniisti.

Siinä me siis astelimme.

Ja siinä hän tuli, tunturiseudulta kotoisin oleva papintytär, kadun toisella puolella. Olimme käyneet hänen kanssaan oppikurssilla, mutta muutoin emme häntä tunteneet.

Hänellä oli paksu, vahva tukka, joka peitti kokonaan korvat, ja keikarimainen hattu. Silmät olivat ihmeelliset, valppaat, hipiä likaisen tumma. Hän oli hienossa puvussa, mutta se ei hänelle soveltunut.

Yhtäkkiä pisti päähäni ajatus: hän, joka on tuntureilta, tietää varmaankin jonkun tuvan!

Hyökkäsimme kadun poikki hänen luokseen ja kävimme suoraan asiaan.

- Eikö ylhäällä, siellä mistä olette kotoisin, ole halpaa mökkiä vuokrattavana?

- Mökkiä - mitä varten? - Hän katsoi meihin jokaiseen valppailla silmillään.

- Niin, me tahdomme vuokrata kesäksi mökin, me kolmisin.

- Miksi niin? - hän katsoi jälleen meitä kaikkia.

- Huvin vuoksi, ymmärrättekös - lähteäksemme tuntureille, päästäksemme pois kaupungista, - luulen, että kaikki kolme sanoimme sen yht'aikaa.

- Voiko sekin olla hauskaa, se?

- Niin, tiedättekös.

- Minusta on hauskempaa päästä pois sieltä kokonaan.

- Päästä pois.

- Niin, yksinäisestä, pimeästä metsästä ja synkiltä poluilta.

- Mutta teidän kotinnehan on siellä, - sanoin minä.

- Uh, on.

- Ettekö siis mene kesäksi kotiin?

- Kyllä kai minun täytyy.

Miten ilkeä hän oli!

- Onko siellä ylhäällä koskia? - kysyi Susanna.

- Uh, on - aivan pappilan vieressä - sellaiset kosket ovat niin ryöppyisiä.

- Ettekö ole ollenkaan ihastunut tuntureihin? - sanoi Dorthe viattomasti.

- En, se on varma, siellä on aivan kuin vankeudessa.

- Hyvä ystävä, tuntureilla on kai vapaata.

- Koreaakin vapautta!

- Pidättekö kaupungista? - kysyi Dorthe jälleen.

- Pidän, täällä saattaa hengittää.

Ja me tahdoimme tuntureille voidaksemme hengittää.

- Mehän aiomme olla tuntureilla vain muutamia viikkoja, - sanoi Susanna.

- Ei, totta tosiaan, minä en tahtoisi hautautua sinne muutamiksi viikoiksikaan, - sanoi hän; - uh.

- Ettekö tiedä mitään tupaa? - tiedustin vihdoin.

- En.

- No, anteeksi, että hyökkäsimme kimppuunne.

- Oh.

- Hyvästi sitten.

- Hyi, miten hän oli kuiva! - sanoin minä.

- Siinä määrin ilkeä! - sanoi Susanna.

- Aivan toivoton.

Sitten me annoimme hänen mennä emmekä enää häntä ajatelleet.

Mutta seuraavana päivänä minä tapasin jälleen papintyttären. Hänen levottomat, valppaat silmänsä huomasivat heti minut. Tällä kertaa hän puolestaan tuli viistoon kadun yli luokseni.