Minä käsitän nyt, että suru, joka on ylevin tunne, mitä ihminen kykenee tuntemaan, on samalla myös kaiken suuren taiteen alkumuoto ja koetinkivi. Taiteilija pyrkii alati siihen olomuotoon, jossa sielu ja ruumis ovat yhtä ja toisistaan eroittamattomia: missä ulkokuori on sisällisen olemuksen ilmaus: missä muoto on ilmituojana. Sellaisia olomuotoja on monta: nuoruus ja ne taiteet, jotka ovat tekemisessä nuoruuden kanssa, voivat jonkun kerran olla meille esimerkkinä: toisella kertaa voi olla mieluista ajatella, että nykyaikuinen maisemamaalaus, sen vaikutteiden hienous ja herkkyys, se tapa millä se ilmaisee henkeä, joka asuu ulkonaisissa esineissä ja luo yhtä hyvin maasta ja ilmasta kuin sumusta ja kaupungista itselleen ulkonaisen verhon, ja sen sairaaloisen herkkä tunnelmien, sävelien ja värien sointuisuus - että tämä maisemamaalaus toteuttaa meille kuvin sen, mikä kreikkalaisilla oli toteutettuna sellaisella plastillisella täydellisyydellä. Musiikki, missä ilmaisumuoto on itseensä imenyt kaiken aineen eikä voi siitä irtaantua, on mutkikas esimerkki, ja kukka tai lapsi on yksinkertainen esimerkki siitä, mitä minä tarkoitan; mutta suru on sekä elämän että taiteen äärimmäisin tyyppi.

Ilon ja naurun takana voi piillä raaka, kova ja tunteeton temperamentti. Mutta surun takana ei koskaan ole muuta kuin surua. Kärsimys ei koskaan kanna naamaria niinkuin ilo. Totuus taiteessa ei merkitse yhdenmukaisuutta olennaisen aatteen ja satunnaisen ilmaisumuodon välillä; se ei tarkoita yhdenmukaisuutta esineen ja sen varjon välillä, eikä jonkun henkilön peilikuvan ja itse henkilön välillä; se ei ole mikään kaiku, joka vastaa ontosta kalliosta, eikä myöskään hopeankirkas lähde laaksossa, joka kuvastaa kuuta kuulle tai Narkissoksen Narkissokselle. Totuus taiteessa on olion yhtyys oman itsensä kanssa: ulkokuori, joka ilmaisee sisällistä olemusta: sielu, joka on pukeutunut ruumiin muotoon: ruumis, jonka henki elostuttaa. Tämän johdosta ei ole totuutta, jota voisi suruun verrata. Aika-ajoittain on suru minun mielestäni ainoa totuus. Kaikki muu voi olla meidän silmiemme tai himojemme hairahduksia, jotka häikäisevät edelliset ja tyydyttävät jälkimäiset, mutta surusta ovat maailmat luodut ja tuskalla sekä lapset että tähdet synnytetyt.

Ja vieläkin enemmän, surussa itsessään on voimakas todellisuuden leima. Olen sanonut itsestäni, että minä olin semmoinen, joka olin symbolisessa suhteessa oman aikakauteni taiteesen ja kultuuriin. Ei ole ainoatakaan kurjaa olentoa tässä kurjuuden pesässä, joka ei olisi symbolisessa suhteessa itse elämän salaisuuteen. Sillä elämän salaisuus on kärsimys! Kaiken takana se on kätkettynä. Kun me alamme elää, niin makea on niin makeata meille ja karvas niin karvasta, että me pakostakin kohdistamme kaikki halumme nautintoihin, emmekä pyydä vain kuukauden tai kaksi saada elää hunajasta, vaan haluamme koko elämämme elää vain sillä ravinnolla, ja unohdamme sillä välin, että sielumme ehkä koko ajan näkeekin nälkää.

Muistan kerran puhuneeni tästä asiasta eräälle kaikkein jaloimmista henkilöistä, mitä koskaan olen tuntenut: eräälle naiselle, joka osoitti minulle aivan harvinaista ja sanoin selittämätöntä myötätuntoisuutta ja hienotunteista ystävyyttä sekä ennen vankeuteni murhetapahtumia että niiden kestäessä; naiselle, joka on auttanut minua kantamaan kärsimysteni kuormaa enemmän kuin kukaan muu koko maailmassa, vaikka hänellä itsellään ei ole siitä aavistustakaan. Sillä hän on auttanut minua vain olemassaolonsa kautta, sillä, että hän on se, mikä hän on - osaksi ihanne ja osaksi vaikuttava voima: samalla kertaa sekä osoitus siitä, miksi ihminen voi tulla, että todellinen apu ihmisen pyrkimykselle siksi tulemaan; hän on henki, joka muuttaa arki-ilman suloiseksi, ja saattaa kaiken sen, mikä on henkistä, näyttämään yhtä yksinkertaiselta ja luonnolliselta kuin auringonpaiste tai meri; jolle kauneus ja suru käyvät käsi kädessä ja jolle ne ovat saman sanoman tuojia. Siinä tilaisuudessa, jota nyt ajattelen, muistan selvästi sanoneeni hänelle, että Lontoossa oli yhden ainoankin kapean kadun varrella kylliksi kurjuutta todistamaan, ettei Jumala rakastakkaan ihmistä, ja kaikkialla missä oli surua, vaikkapa vain lapsi jossakin pienessä puutarhassa itkisi pahaa, jonka se on tehnyt tai jota se ei ole tehnyt, olivat luomisen kasvot kokonaan vääristyneet. Olin aivan väärässä. Hän sanoi sen minulle, mutta minä en uskonut häntä. Minä en elänyt siinä ilmakehässä, jossa tuollainen usko saattoi herätä. Nyt minusta tuntuu, että rakkaus, olkoon se mitä lajia tahansa, on ainoa selitys kaikkeen siihen loppumattomaan kärsimykseen, mitä maailmassa on olemassa. Minä en voi ymmärtää muunlaista selitystä. Olen varma siitä, ettei muuta olekkaan, ja jos maailma todellakin on, niinkuin olen sanonut, syntynyt surusta, niin rakkaus on sen synnyttänyt, sillä muulla tavalla ei ihmisen sielu, jolle se on rakennettu, voisi saavuttaa täydellisyytensä voimaa. Nautintoa kauniille ruumiille, mutta kärsimystä kauniille sielulle.

Kun sanon olevani varmasti vakuutettu näistä asioista, niin puhun liian suurella ylpeydellä. Kaukana etäisyydessä, ikäänkuin puhtaan helmen, me voimme nähdä Jumalan kaupungin. Se on niin ihmeellinen, että luulisi lapsen ehtivän sinne kesäisenä päivänä. Ja niinpä lapsi voikin. Mutta minun ja minun kaltaisteni laita on aivan toinen. Jokin asia voi tuntua aivan selvältä lyhyen hetken, mutta se voi jälleen kadota niinä pitkinä puhteina, jotka seuraavat jäljissä lyijynraskain jaloin. On niin vaikeata pidättää luonaan ne korkeudet, joihin sielu on kyennyt kohoamaan. Meidän ajatuksemme liikkuvat iankaikkisuudessa,mutta me itse kuljemme hitaasti ajallisuuden läpi; ja kuinka hitaasti aika kuluu meiltä, jotka olemme vankilassa, on minun turha uudistaa, eikä minun liioin tarvitse puhua siitä väsymyksestä ja epätoivosta, joka hiipii vankilakoppiin ja sydämen kammioon niin itsepintaisesti, että on pakko koristaa ja puhdistaa taloansa niiden tuloa varten yhtä tarkasti kuin odottaessaan vastenmielistä vierasta tai ankaraa isäntää tai orjaa, jonka orjaksi on kohtalon pakosta tai vapaan valintansa johdosta joutunut.

Ja vaikka tätä nykyä minun ystävieni ehkä on vaikea sitä uskoa, niin on sittenkin aivan varmaa, että heidän, jotka elävät rauhassa ja työttömyydessä ja mukavuudessa, on helpompi oppia nöyryyttä kuin minun, joka ensi työkseni aamulla polvillani pesen vankilakoppini lattian. Sillä elämä vankeudessa ja sen loppumattomat kieltäytymiset ja rajoitukset tekevät ihmisen kapinalliseksi. Kauheinta siinä ei ole se, että sydän murtuu - sydämet ovatkin luodut murtumista varten - vaan, se, että se kivetyttää sydämen. Tuntuu joskus siltä, kuin rautainen otsa ja uhmailevat huulet olisivat välttämättömiä, jotta saisi päivänsä loppuun kulumaan. Ja se, jonka mieli on kapinallinen, ei voi ottaa vastaan armoa, puhuakseni niillä sanoin, joita kirkko niin mielellään käyttää - minun mielestäni täydellä syylläkin - sillä elämässä, samoinkuin taiteessakin, kapinanhenki sulkee sielun kanavat ja karkoittaa taivaan tuulahdukset. Kuitenkin minun täytyy oppia sitä täällä, jos ollenkaan tahdon sitä oppia, ja minun tulee tuntea iloa, jos jalkani ovat oikealla tiellä ja kasvoni kääntyneenä sitä "porttia kohti, jota kauniiksi kutsutaan", joskohta useasti lankeaisinkin lokaan ja kulkisin sumussa harhaan.